tiistai 27. joulukuuta 2016

Hei hei



On ihan liian lämmin. On ollut jo monta viikkoa. Kiirehdin pakkaamista, jotta saamme laukut valmiiksi ennen kuin iltapäivän aurinko muuttaa makuuhuoneessamme oleilun mahdottomaksi.

Anoppi ei kysy, mitä haluamme ruoaksi. Tietää kysymättäkin. Tiputtelen mustista pavuista tehdyn feijão-kastikkeeni päälle monta pisaraa malagueta-chiliä. Jääkaapissa on kylmää ananasta. Juttelemme arkisista asioista, kaikesta paitsi lähtemisestämme. Televisiossa Daniela Mercury varastaa iltapäivän ohjelmassa koko shown juontajan katsellessa hiukan hämmentyneenä vieressä.

Enimmän osan päivästä olen omissa oloissani, niin kuin lähtöpäivänä aina. Istun kivilattialla tuulettimen edessä ja syön sacolé-mehujään toisensa jälkeen.

Puoli seitsemältä koulukyytikombi (se sama jolla meidät kesäkuussa lentokentältä haettiin) pysähtyy talon eteen. En tiedä mitä sanoa ihmisiä halatessani. Emme tiedä koska palaamme. Yritän keventää tunnelmaa kehottamalla ihmisiä poikkeamaan jonain päivänä kahville. Hah hah.

Aurinko paahtaa. Kombin kattoon kiinnitetty pieni tuuletin pörröttää märät hiukseni sekaisin. Vuoret piirtyvät terävärajaisina kirkkaan sinistä taivasta vasten. Tietullilla on jonoa. Vuorokauden kuluttua olemme Helsingissä. En tunne sitä.

*          *          *

Blogi päättyy tähän. Motivaatio kirjoittamiseen on ollut hiukan hukassa jo aikaisemminkin, enkä usko sen ainakaan Suomesta käsin kasvavan. Rioon paluusta meillä ei toistaiseksi ole tietoa. Joitain tarinoita jäi kirjoittamatta, mutta kenties tartun niihin jollain toisella tavalla, joskus toiste.

Kiitos sinulle, joka olet kulkenut linkulla kanssani pienen tai pidemmän hetken verran.

Hei hei.






sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Katse taaksepäin: blogin luetuimmat

Olen vähän huono seuraamaan tuota blogin statistiikkaa (eikä se suoraan sanottuna ihan älyttömän luotettavalta vaikuta), mutta silti ajattelin sekä joulun että blogin reilun vuoden iän kunniaksi listata kaikkein luetuimmat jutut. Olkaa hyvät:

5. Lapsen silmissä aikuisten epäonnistuminen

4. When in Brazil, do as Brigitte Bardot does

3. Pelkäämiseen ei totu

2. Entäs lapsi?

1. Guanabaran lahti, osa III: Eläköön delfiinit.




Ja tässä vielä bonuksena ne jutut, tarinat tai tilanteet, jotka ovat itseäni syystä tai toisesta tässä matkan varrella koskettaneet tai mietityttäneet eniten:

5. Hajanaisia ajatuksia muutoksesta

4. Ajatuksia olympiakaupungin kupeesta ja sydämestä

3. Kun järkyttävä ei yllätä

2. Palaajan ensitunnelmia

1. Mutta siitä ei puhuta

maanantai 12. joulukuuta 2016

Koettu Rio eli mitä uutiset ja some eivät kerro

Nyt kun paluu Suomeen on lähellä, olen yhä useammin miettinyt, miten pystyn seuraamaan Brasiliaa ja Rion seutua etänä. Seuraan kyllä täkäläisiä uutisia Suomessa ollessakin, mutta uutisista jää niin kovin paljon pois.



Täällä ollessa aistii kaikenlaisia tunnelmia ja signaaleja ja huomaa pienet muutokset arjessa. Sellaiset jotka eivät aina välity edes perheen whatsapp-ryhmän kautta.

Esimerkiksi kun minun lisäkseni myös appeni valvoen odottaa puolisoani Riosta kotiin iltana, jona Magéen johtava tie oli tietullin kohdalla mielenosoituksen ja palavan bussin takia kahteen suuntaan poikki. (En muista tätä tapahtuneen täällä ollessamme koskaan, siis että isänsä odottaisi valvoen.)

Ilmeet ihmisten kasvoilla, kun grillatessamme yksi portille poikkeava entinen naapuri kertoo huumejengin alkaneen vaatia hänen asuinalueellaan (ehkä kymmenen minuutin kävelymatkan päässä täältä) asukkailta "suojelurahaa".

Tai ne keskustelut, joissa kerta toisensa jälkeen huomataan, että asioissa, joissa uutisten ja/tai oman facebook-uutisvirran mukaan maa on jakautunut katkerasti kahtia, erimielisetkin ovat useammasta näkökulmasta samaa kuin eri mieltä. Tai että erimielisten jako vain kahtia jonkin puolesta tai jotakin vastaan on juuri niin pelkistävä jaottelu kuin miltä kuulostaakin. Täällä keskustellen huomaa niin mielipide-erojen paikat kuin sisällötkin.

Tai kun näkee aktivistien toiminnan ottavan kerta kerralta enemmän tuulta purjeisiin - se mikä alkoi ilmaisten kirjojen kauppana, keräsi seuraavalla kerralla yli 500 kävijää ja valtavan määrän lahjoituksia: vaatteita, kenkiä, leluja. Seuraava, joulun alla järjestettävä tapahtuma kerää luultavasti vielä enemmän.

Kun syrjinnän kokemuksia eliittiyliopistolla raportoiva facebook-sivu kasvaa parissa kuukaudessa somen ulkopuolellakin vaikuttavaksi kollektiiviksi (tästä lisää myöhemmin) - ja kun lounaalla aktivistiystävän kanssa kuulee myös kaiken kulissien takana tapahtuneen.

Tällaisia eivät uutiset kerro, eikä näitä tunnelmia välitä myöskään some, vaikka miten monipuolisesti erilaisia ihmisiä ja yhteisöjä seuraisin. Ja juuri nyt tuntuu tärkeämmältä pysyä kartalla kuin ehkä koskaan ennen näiden 12 vuoden aikana. Tämä on perheen lisäksi suurin syy haluta olla Riossa, kaikesta huolimatta.



Mutta niin kauan kuin paluusta ei ole tietoa, seuraan etänä sikäli kuin pystyn. Esimerkiksi tällaisia juttuja ja tällaisten kanavien kautta:


Uutisia El Paísin (portugaliksi) ja Guardianin (englanniksi) sivuilta. Saa tosin nähdä kuinka kauan seuraan ensimmäistä - paikallislehtien etujärjestö kun on hakenut korkeimmasta oikeudesta rajoituksia kansainvälisten toimijoiden (kuten juuri El País ja esimerkiksi BBC) brasilialaisille suunnatuille, portugalinkielisille uutissivustoille. Se kertoo näiden kansainvälisten toimijoiden laadusta ja merkityksestä brasilialaisessa uutistarjonnassa aika paljon.

Muiden kuin etuoikeutettujen valkoisten näkökulmia löytyy runsaasti muun muassa Geledés-sivustolta, Dona Isaura -sarjakuvasta ja Ana Paula Lisboan kolumneista.

Faveloiden tapahtumia seuraan esimerkiksi Maré Vive -yhteisön (portugaliksi) ja RioOnWatch-sivuston (myös englanniksi) kautta.

Casa Fluminense (portugaliksi) kokoaa eri kanavissaan paljon kansalaisyhteiskunnassa tapahtuvia juttuja.

Armandinho-sarjakuva (portugaliksi) kommentoi sekä ajankohtaisia että laajempia ilmiöitä.

Leo Liman (ja monen muun) valokuvat sykähdyttävät. Ostimme muuten tuon facebook-sivun kansikuvana olevan itsellemme.

Ja kun kaipaan erityisesti hyviä uutisia, tsekkaan tämän: Só notícia boa.


Mutta tunnelmat, heikot signaalit - niitä luetaan joulun jälkeen taas vain äänensävyistä. Niissä asioissa jotka puheeksi tulevat.

Hmmmmm.

torstai 8. joulukuuta 2016

Sinun, minun vai ei kummankaan maa?

Hesarissa (4.12.) haastateltiin korkeasti koulutettuja ulkosuomalaisia näiden mahdollisista paluuaikeista. En ole ulkosuomalainen, mutta koska tulevaisuuden asuinpaikka on meillä alituisen pohdinnan alla, haastateltujen ja Hesarin kyselyyn vastanneiden näkemykset kiinnostivat.

Ei yllätä, että isoin palikka liittyy monen kohdalla työmahdollisuuksiin. Jos työnhakualueena vaihtoehtoina ovat Suomi ja muu maailma, niin kyllähän Suomi kaiketi useimmilla aloilla jää mahdollisuuksien määrässä ja monipuolisuudessa kakkoseksi. Oma puolisoni on bongannut viimeisen kolmen kuukauden aikana maailmalta viisi profiiliinsa ja kokemukseensa sopivaa avointa paikkaa samaan aikaan kun Suomessa vastaavia paikkoja ei ole lainkaan. Yksi vaihtoehto on tietysti alkaa miettimään jonkinlaisen paikan luomista ihan itse.

Meille työmahdollisuuksien jälkeen seuraava palikka on perhe ja ystävät. Tämä tarkoittaa ehkä eniten sitä, ettemme ajattele asettuvamme minnekään loppuelämäksi. Yksitoista yhteistä vuotta on jo näyttänyt, että toisen kotimaassa asuessa ikävä toisaalle kasvaa jossain vaiheessa niin suureksi, että sinne toisaalle on päästävä lomaa pidemmäksi ajaksi. Siksihän täällä nytkin ollaan, vaikkakin vain käymässä.

Jos taas asuisimme jossain kolmannessa maassa (emme ole vielä koskaan asuneet), raha olisi äkkiä paljon isompi tekijä kuin jommankumman kotimaassa asuessa - silloin tuloja pitäisi olla sen verran, että molemmissa kotimaissa vierailu onnistuisi riittävän usein. Parasta olisi se, jos toisen tai jopa molempien työ jollain tapaa toisi tai veisi ainakin toiseen maahan.



Kolmas iso tekijä on mukava asuinympäristö. Olemme kaupunkiasujia siinä mielessä, että kaipaamme jonkun verran ihmisiä ja elämää ympärillemme. Tämä ei kuitenkaan itsessään vedä meitä pois Suomesta, sillä Helsingissä on meille kaupunkia ihan riittävästi ja tykkäämme molemmat Helsingistä kovasti. Toisaalta maailmassa on monta kaupunkia, joissa olisin utelias asumaan jonkin aikaa.

Entä sitten poliittinen ilmapiiri, jota Hesarinkin jutussa sivuttiin? No meillä se ei tämän hetken pohdinnoissa vaikuta lopputulokseen juuri lainkaan. Ei sillä, etteikö poliittinen ilmapiiri vaikuttaisi viihtymiseemme. Vaikuttaa kyllä ja paljonkin. Mutta se vaikutus menee meillä niin, että kumpikin ottaa negatiiviset asiat omassa kotimaassaan vähän raskaammin (henkilökohtaisemmin?). Nollasummapeliä siis. Sitä paitsi meillä molemmilla on jo vahvat siteet sekä Suomeen että Brasiliaan, ja näiden siteiden seurauksena jonkinlainen halu tavalla tai toisella tehdä jotain kummankin maan hyväksi.

Saa nähdä mihin tällainen palapeli meidät vie.


Aikaisempia pohdintoja seuraavasta sijainnista esimerkiksi täällä



tiistai 6. joulukuuta 2016

6 x Suomi jota rakastan

Joulukuun kuudennen kunniaksi päätin listata kuusi asiaa, jotka sykähdyttävät ja saavat minut tuntemaan iloa Suomesta ja suomalaisuudesta. Juhlan kunniaksi en aio liittää niihin minkäänlaisia toisaalta - toisaalta -pohdintoja enkä varauksia :)

1. HISTORIA - Suomen historia jos mikä saa uskomaan, että maailmaa voidaan muuttaa. Nopeastikin, jos niin päätetään. Köyhyydestä ja syvästä eriarvoisuudesta yhteiskunnallisen tasa-arvon kärkimaaksi alle sadassa vuodessa - tälle jos mille voi nostaa maljan. Mieluiten jonkun kotimaisen pientuottajan valikoimasta.



2. MAANLÄHEISYYS - Kun hyvän elämän aineksia ovat esimerkiksi uimahallin sauna, torikahvila, koiralenkki lähimetsässä ja kaupunginosatapahtumat.



3. HILJAISUUS - Maa kuin retriitti, Helsingistä Utsjoelle. Tämän mahdollistavat osaltaan suomalaisten erinomaiset sosiaaliset taidot: Suomessa osataan sujuvasti olla hiljaa myös porukalla.



4. LUONTO LÄHELLÄ, KAIKKIALLA - Suomi on oikeastaan kuin valtavan suuri puisto. Rantaan lyövät aallot, soliseva puro tai kallio jolle kiivetä eivät ole ikinä kovin kaukana.



5. ILMASTO - Sopii erityisesti meille, joilla on kyky nauttia vähän kaikenlaisesta ja nähdä moninaisuus mahdollisuutena.



6. HALU TEHDÄ PAREMMIN - Niin korkealla ei millään listalla voida olla, etteikö joku aina löytäisi asiasta useampaakin epäkohtaa ja joku toinen tietäisi, miten senkin asian voisi tehdä vieläkin paremmin. Ja se on oikein.


Hyvää itsenäisyyspäivää!


sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Lapsen silmissä aikuisten epäonnistuminen


Kuiskaus korvani juuressa. 

Saanko istua sun sylissä?

Saat.

On surullista, että kuka tahansa aikuinen kelpaa. Yläpuolellamme lentää lentokone.

Oletko koskaan matkustanut lentokoneella?

Olen, monta kertaa. Ja kahden viikon päästä taas.

(Ja jos voisin, veisin sinut mukanani.)

Kertaalleen adoptoitu. Tai ei virallisesti, vaan sillä tavalla kuin täälläpäin usein tapahtuu. Ilman papereita. En edes tiedä mitä kaikkea siitä käytännössä seuraa. Tämän lapsen kasvattivanhemmilla on päihdeongelma.

Lapsi tulee ja menee koko pitkän illan, jonka istumme jalkakäytävällä. Ajaa aivan liian suurella polkupyörällään katua edestakaisin. Kukaan ei huuda hänen peräänsä. Kymmenen maissa puolisoni lähettää hänet kotiin nukkumaan.

Parin vuoden päästä hän ajaa pyörällään luultavasti jo pidemmälle. Sellaisille kaduille, jossa kukaan ei lähetä häntä kotiin nukkumaan.

Miten tämä lapsi, tässä maassa ja tässä kaupungissa voi saada sen elämän, joka jokaisella seitsenvuotiaalla pitäisi olla edessä?

Kun katson häntä silmiin, näen tämän maailman aikuisten epäonnistumisen. Ja koska en halua uskoa, etten voi tehdä mitään, näen niissä silmissä myös oman epäonnistumiseni.

On helpompi ottaa syliin kuin katsoa silmiin.

perjantai 2. joulukuuta 2016

Samba ja minä


Ilman sambaa ymmärtäisin Brasiliaa, Rioa ja puolisoni perhettä kovin paljon vähemmän. Tajuaisin ihmetellä vähemmän. Kysyä vähemmän. Lukea vähemmän.

Quando eu não puder pisar mais na avenida
Quando as minhas pernas não puderem aguentar
Levar meu corpo junto com meu samba
O meu anel de bamba entrego a quem mereça usar

Kaikki brasilialaiset eivät sambaa. Kaikki brasilialaiset eivät edes pidä sambasta. Eikä sambaa kuule kaikkialla Brasiliassa. Mutta sitä Brasiliaa, jonka minä tunnen, ei olisi ilman sambaa.

Eu vou ficar no meio do povo espiando
minha escola perdendo ou ganhando
mais um carnaval
Antes de me despedir
deixo ao sambista mais novo
o meu pedido final

Vaikken samban kohdalla ajattelekaan ensimmäisenä karnevaalia, ei siitä pääse mihinkään, että sambakoulujen paraatit ovat uskomattoman kauniita ja taidokkaasti valmisteltuja, marchinhat tarttuvia ja Cacique de Ramos Rion paras bloco.

Antes de me despedir
deixo ao sambista mais novo
o meu pedido final

Kauniin samban löytäminen saa joskus aikaan vähän samanlaisen tunteen kuin kevyt ihastuminen. Ehkä juuri siksi nautin niin paljon roda de sambasta - juuri niissä bongaan usein itselleni ennestään tuntemattomia kappaleita, kuten yhtenä iltana Centrossa.

Não deixe o samba morrer
não deixe o samba acabar
O morro foi feito de samba
de samba, pra gente sambar

Mutta ehkä eniten samban merkitys on minulle siinä hetkessä, kun savu nousee ohi oranssinpunaisten tiilien kohti sinistä taivasta

Ilman sambaa en ehkä olisi koskaan edes kuullut kaikesta siitä, mitä en tiedä.


2.12. on Brasiliassa samban päivä. Lainaukset tekstin joukossa ovat kappaleesta nimeltä Não deixe o samba morrer, älä anna samban kuolla. Se löytyy ihanan Alcionen tulkitsemana täältä.

***päivitys*** Tämän kirjoitettuani kyselin ystäviltä ja perheenjäseniltä kunkin suosikkisambaa. Niistä koottu lista löytyy täältä.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Paras Rio löytyy sattumalta

Naapuri laulaa stereoista kantautuvan musiikin päälle It must have been love ja I wanna know what love is. Kovaa ja nuotin vierestä. Edellisenä yönä laitettiin taas ilmastointi päälle vain siksi, ettei lähistöltä aamuvarhaiselle asti kantautuva funk pitäisi hereillä.

Rio on kaoottinen. Suuri, äänekäs, sekava. Yksi meteli sotkeutuu toiseen ja kolmanteen. Sitäkin ihanampia ovat ne hetket, kun on joko hiljaista tai äänimaiseman muodostaa vain yhdenlainen ääni. Ihanimmillaan rantaan lyövät aallot, lintujen laulu, sateen kohina - tai choro.

On viimeinen viikonloppumme Glóriassa. Lähdemme ulos, suunnitelmana on lounastaa Santa Teresassa ja jatkaa sieltä Quinta da Boa Vistan puistoon ja illalla Hamilton de Holandan keikalle.



Katua ylös, rappuset ylös, mutkittelevaa Santa Cristinaa ylös. Pieni pysähdys näköalatasanteella jossa käy vilvoittava tuuli. Raitiovaunukiskojen yli ja sisään puolityhjään Marcôon. Soittajat purkavat juuri soittimiaan koteloista.

Tilaamme feijoadaa ja caipirinhat. Ja saataisiinko ylimääräinen annos lehtikaalia, kiitos.

Kävimme Marcôssa hiljattain äitini ollessa täällä. Sitä ennen vakiopaikkamme viikonloppufeijoadalle oli vähän matkan päässä sijaitseva Portella. Feijoada on molemmissa hyvää, mutta Marcô on pienempi ja siten vähän rauhallisempi tunnelmaltaan.

Ja lauantai-iltapäivisin siellä soitetaan choroa. Se voittaa Portellan kitaristit 6 - 0.

Cavaquinho, pandeiro ja seitsenkielinen kitara. Monta kappaletta tältä suosikkilistaltani. Kaksi tavattoman kaunista choroa joita en tunnista. Ei kuitenkaan Santa Morenaa.



Ravintola on puolityhjä eikä täyty koko iltapäivän aikana. Joko päivä on jostain syystä hiljainen tai sitten Marcôon tullaan enemmän illalliselle. Moni kyllä pysähtyy ulkopuolelle hetkeksi kuuntelemaan choroa.

Naapuripöydässä istuva mies sanoo itkevänsä, jos soittavat Brasileirinhon. En näe itkeekö, mutta minä itken. Se on kaunis.

Lupaavat soittaa toiveita, mutta ujostelen, enkä mene pyytämään. Lopulta puoliso menee. Ei ilmeisesti olisi ollut listalla, koskapa soittajat kyselevät ensin toisiltaan, osaavatko kappaleen.

Osaavat.



Choro sulkee syliin. Näen ohi kolistelevan keltaisen raitiovaunun ja turistien ilmeistä näen heidän kiljuvan sen kyydissä kuin vuoristoradassa. Mutta kuulen vain choron.

Istumme ravintolassa lopulta kolme tuntia. Quinta da Boa Vista jää seuraavalle päivälle, Hamiltonin jätämme väliin kokonaan. Sattumalta löydetty musiikki tuottaa sellaisen ilon, jonka kanssa konsertti ei enää voi kilpailla.



Ravintola Marcô löytyy Santa Teresasta, osoitteesta Rua Almirante Alexandrino, 412. Lauantai-iltapäivisin choroa. Feijoadan voi tilata myös puolikkaana (vaikkei siitä mainita listalla), jolloin se on sopiva annos kahdelle. Lisukkeita voi pyytä lisää. 

Chorosta kirjoitin aiemmin täällä.  

lauantai 26. marraskuuta 2016

Paratiisi nimeltä Tamandaré

Recifen ja Olindan jälkeen nähtävyyksien ihmetteleminen alkoi väsyttää. Toiseksi viimeistä aamupalaa Olindassa syödessämme selailimme puolison linja-autoaseman turisti-infosta mukaan nappaamia esitteitä. Yhdessä niistä oli turkoosi merenranta, palmuja ja vanha kirkko.

Päätimme lähteä kohti Tamandaréa. Siellä näytti tältä.





Tämä tarina oli osa Linkulla koillisessa -sarjaa. Muut osat voit lukea täältä.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Duas cidades


[Suomeksi täällä.] Nesse blog eu, uma finlandesa, escrevo sobre as minhas percepções sobre a cidade e a área metropolitana do Rio de Janeiro. Escrevo em finlandês, logo escrevo principalmente pra quem tá lá fora e claro, do meu ponto da vista limitado. Escrevo sobre cotidiano, cultura, família, comida e as viagens que eu e o meu marido mageense fazemos. Não escrevo muito sobre a violência, pois acho que é um assunto complicado demais pra um texto curtinho - e também não quero que minha família fique preocupada. Mas como também não tem como falar sobre o cotidiano sem falar da violência que afeta todo mundo de alguma maneira, resolvi escrever esse texto. E depois, pra compartilhar com os amigos brasileiros, traduzi.


O que você faria, se estivesse em casa e escutasse tiros lá fora?

Se na sua cidade houvesse duas operações policiais acontecendo e se tivesse troca de tiros entre policiais e criminosos (e só Deus cuidando dos outros), como isso afetaria o seu dia?

Quando eu me imagino no nosso apartamento aí em Helsinque, demoro um pouco pra responder a primeira pergunta. Nunca aconteceu. Provavelmente eu ia ficar dentro de casa, chamar a polícia e esperar que eles resolvessem a situação.  

O segundo não posso nem imaginar de tão absurdo que é. Mas vocês sabem o que é mais absurdo ainda?

É que aqui no Rio, nessa semana, as duas coisas aconteceram. Mas nenhuma das duas afetou a minha vida de maneira alguma.

N ã o   a f e t o u   n a d a.

Os tiros não me assustaram, pois sabia (ou achava) que vieram da favela que fica perto daqui. Pode ser que foram tiros pro alto, pode ser que não. Pode ser que foi um conflito entre traficantes, pode ser que foi com a polícia. De qualquer maneira, o conflito fica lá. Não vem pra minha rua. Se eu andar na rua, a única coisa que me lembra da violência são os manchetes dos jornais na parede da banca.

Pode ser que a vida de alguém tenha acabado enquanto eu estava comendo meu mamão com yogurte numa distância de uns trezentos metros. E se esse foi o caso, provavelmente nunca vou saber. Nem tiros, nem mesmo a morte de alguem é suficiente pra fazer manchete aqui.  

As duas operações policiais aconteceram mais longe da minha casa. Uma foi mais perto do que outra no sentido que se fosse pra eu pegar o ônibus pra casa dos meus sogros, eu talvez ia pensar se vou em um que passa a via expressa ou não. Às vezes os tiros vão até aquela via expressa.

É. Eu sou uma das pessoas pra quem os informes de transito são escritos: O transito está parado na via expressa tal por causa do tiroteio em tal lugar. E agora o previsão do tempo.

E ao mesmo tempo, em outro lugar:

7 000 crianças não podem ir à escola.

Sete corpos são encontrados num brejo.

As famílias de cinco policiais estão preparando velórios.

As pessoas não podem sair da sua casa – ou voltar pra casa.

Alguem lava sangue do chão.

Alguem não sabe onde o filho está.


E eu não sei onde a humanidade está.

Kaksi kaupunkia

Mitä tekisit, jos kotona ollessasi kuulisit ulkoa useita laukauksia?

Miten päivääsi vaikuttaisi se, että kaupungissa, jossa asut on meneillään kaksi suurta poliisioperaatiota joissa molemmissa niin rikolliset kuin poliisit ampuvat - ja sivulliset huolehtikoon itsestään?

Kun kuvittelen itseni Helsingin kotiimme, joudun hetken miettimään vastausta ensimmäiseen. Tällaista ei ole koskaan tapahtunut. Luultavasti pysyisin sisällä, soittaisin hätäkeskukseen ja odottaisin viranomaisten tekevän työnsä.

Toista en osaa edes kuvitella, niin absurdi ajatus on. Mutta tiedättekö mikä vasta absurdia onkin?

Se, että täällä Riossa, tällä viikolla nuo molemmat kysymykset olivat ajankohtaisia. Mutta kumpikaan seikka ei vaikuttanut minun arkeeni millään tavalla.

Ei m i l l ä ä n.

Laukaukset eivät pelota, koska tiedän (tai oletan tietäväni), mistä ne kuuluvat. Ne kuuluvat läheisestä favelasta. Ne voivat olla laukauksia ilmaan tai sitten ei. Kyse voi olla rikollisten välisestä konfliktista tai paikalla saattaa olla poliisi. Niin tai näin, konflikti pysyy siellä missä se on. Minun kadulleni se ei tule. Jos kävelen katua alaspäin, väkivallasta muistuttavat ainoastaan lehtikioskin seiniä peittävät uutisotsikot.

Voi olla, että jonkun elämä päättyi samaan aikaan kun minä vähän matkan päässä lusikoin jogurtilla täyttämääni papaijaa. Jos niin kävi, en luultavasti koskaan saa tietää siitä. Laukaukset, edes kuolema eivät yksinään riitä otsikoihin.

Ne kaksi poliisioperaatiota taas ovat myös fyysisesti etäällä. Toinen sikäli lähellä, että jos pitäisi ottaa bussi Magéen, joutuisin tovin miettimään, ottaako pikatien kautta menevän vai hitaamman bussin. Laukaukset ulottuvat toisinaan sinne pikatielle.

Minä kuulun niihin ihmisiin, joille uutisissa luettavat liikennetiedotteet tehdään: sillä ja sillä pikatiellä liikenne seisoo siellä ja siellä tapahtuvan laukaustenvaihdon vuoksi. Ja sitten sää.

Samaan aikaan:

7 000 lasta ei pääse kouluun.

Suolta löytyy seitsemän ruumista.

Viiden poliisin perheessä valmistaudutaan hautajaisiin.

Ihmiset eivät pääse palaamaan töistä koteihinsa tai lähtemään kotoaan töihin.

Joku pesee lattialta verta.

Joku ei tiedä, missä oma lapsi on.


Enkä minä tiedä, missä ihmisyys on.

tiistai 22. marraskuuta 2016

Kauan odotetut 382 askelmaa

Herään aamuyöllä läheisestä favelasta kantautuvaan funkiin. Tiedän jo, että aamulla väsyttää. Torkun huonosti kahdeksaan, sitten on pakko nousta. Juna lähtee Central-asemalta puoli kymmenen. Kaadan puolet toisesta kahvikupillisesta viemäriin. Kurkku on vähän kipeä.

Päivä on kaunis. Unohdin aurinkorasvan. Onneksi t-paita on peittävä.

Metrolaiturilla L sanoo ettei ehditä. Mitä sitten tehdään? Sitten mennään jollain muulla. Metrossa on kylmä, ilmastointi aina liian kovalla. En muista mitä junalippu maksaa. Otan matkakortin toiseen käteen ja kaivan kolikot kukkarosta taskuun: jollei kortin arvo riitä, juoksen tiskille. Laukkaamme sunnuntaisen väljän aseman läpi. Lukija portilla näyttää punaista. Kiireeni ei kiinnosta lipunmyyjää. Kiitolaukkaamme Saracurunan junan laiturille ja ensimmäisestä ovesta sisään.

Junan ääni tuo tutun olon. Taivas on sininen ja kaikilla älypuhelin kädessä. Entinen huumeidenkäyttäjä myy pasteijoita yhdellä realilla. Tunnen myyntipuheen niin hyvin että voisin pitää sen itse, mutta minun ei tarvitse. Se meitä erottaa. Junan hiljentäessä Penhan asemalle kirkko näkyy vasemman puolen ikkunoista.

Laituri tyhjenee nopeasti. Katu on kuin Magé. Katselen ympärilleni. Ehdin katsella hyvän tovin, sillä J on myöhässä. Se ei haittaa meitä.

Täällä ei ikinä ensi kertaa tavatessa tiedä, halaako toinen vai antaako poskisuukot. J halaa lämpimästi. Minä yritän antaa toisen poskisuukon. Päät tömähtävät yhteen. Lähtiessä sitten tiedän.

382 askeleen verran kyselen, kyselen, kyselen. Kuulen historiasta, jokavuotisesta juhlasta, siitä, miten juhlaan aikanaan tultiin veneillä, sillä mangrove ylettyi paljon pidemmälle kuin nyt. Ja pacificação. Rauhoittaminen. Ja miten rikollisuus kaduilla lisääntyi rauhoittamisen myötä.

Askeleet ovat tosi matalia. Pelkään kompastuvani, sillä katson kaikkialle paitsi eteeni. Pelkään myös, että sortsini ovat epäkunnioittavan lyhyet. Eivät ole.

L on J:ä vanhempi, muistot juhlasta ovat erilaisia. Vaikka eroa on vain joitain vuosia. Kymmenessä vuodessa juhla surkastui. Kukaan ei olisi uskonut. Kuin nyt sanottaisiin, että kymmenen vuoden päästä Copacabanan uutta vuotta ei enää ole.




Kirkko on kaunis kaunis kaunis.

Morro do Alemão, Sokeritoppa, Centro, Galeãon lentokenttä, Caxias, melkein Magé horisontissa. Rivissä lippuja, Rion, Brasilian, Portugalin. Kolmea en tunnista.

Kuin olisi tunnettu aina. Aurinko on lämmin, tuuli pehmeä. Kirkon kaiuttimista soi kaunis, jotenkin kaihoisa Ave Maria. Kuuntelen taas yhtä ihmistä, jonka elämänpolku on niin erilainen kuin omani.

On Zumbin päivä.



Puhutaan ystävistä, joiden kanssa on usein vaikea jutella. Keskusteluista jotka loppuvat vaihtuakseen päivien päästä jalkapalloksi. Mitä tehdä elämällä. Miten jaksaa. Siitä puhutaan nykyään paljon.

382 askelta alas. Etsin kaupasta muistonauhoja. En meinaa löytää, niin täynnänsä tavaroita se on. Valitsen yhden violetin itselleni ja neljä muuta tuliaisiksi. En sido yhtään kaiteeseen.



Lounaskutsu. Ihaninta Rioa. Mikä on sanojen velho ja antigo ero? Toinen on sympaattisempi eikä siitä haluta eroon. Tipo vintage. No täällä Penhassa on tosi monta casa antiga. Tipo vintage.

Radio soittaa sambaa. Mikä mahtaa olla tämä kanava?

Jorge Aragão. Tietysti, Zumbin päivänä. Nomes de favela. Syntyikö senhora täällä Penhassa? Ihan kirkon juurella.  

Samba puhui rasismista jo kauan sitten. Taas joku mainitsee Racionais MC:n. Kukaan ei kehu ulkonäköäni. Siitä tulee hyvä olo.

Aurinko, lounas, piha, olut, samba. Hetken on niin täydellistä kuin vain Riossa ja vain sunnuntaina voi.

Cidade de Deusissa on tapettu seitsemän ihmistä. 

Kadut ovat raukean hiljaiset. Idylli, idylli, idylli. Mutta yhdellä puolella on milícia, toisella huumejengi.

Bussipysäkille tullessamme laukaukset vähän matkan päässä rikkovat idyllin jota ei ollut.

Rio de Janeiro, mustan tietoisuuden päivänä vuonna 2016.





Penhan kirkko on yksi Rion kolmesta kukkulalla sijaitsevasta tärkeästä nähtävyydestä. Moni näkee sen laskeutuessaan Rion kansainväliselle lentokentälle. Zona Sulin suunnasta Penhaan pääsee ottamalla Central-asemalta junan, joka kulkee suuntaan Saracuruna/Gramacho. Aseman nimi on Penha. 

perjantai 18. marraskuuta 2016

Rio when it drizzles

On päästävä ulos. Saatava katse käännettyä pään sisältä sen ulkopuolelle. Happea.

Katua ylöspäin, tutut talot. Näyttää päättyvän muttei pääty. Vasemmalla pitkät jyrkät portaat, joissa ohikulkijaa tervehditään aina. Bom dia. Pieniä taloja portaiden molemmin puolin. Joskus ovet auki. Yhdestä avoimesta ovesta näen pienen valkoisen koiran. Käännän katseeni pois.

Nousu tuntuu reisissä, aivan liian vähän liikuntaa viime kuukausina saaneissa. Ensimmäistä kertaa emme pysähdy näköalatasanteelle.

Uusi keltainen raitiovaunu kuljettaa turisteja kameroineen. Oikealla Zona Norte, vasemmalla Zona Sul.

Koulun portista kantautuu lasten kova ääni. Hymyilen sisäänpäin.

Puistoon ei ole pääsymaksua. Maisema on harmaa ja rauhallinen. Pilvet liikkuvat kovaa vauhtia ja luovat isoja varjoja Guanabaran lahteen. Harmaa pilvi nielaisee koko Sokeritopan ja yhtäkkiä sataa rajusti.

Esiintymislavan katoksen alla on suoja. Sade rakentaa ympärillemme muurin. Tuntuu lohdulliselta, turvalliseltakin. Venytän kipeitä olkapäitä. Juttelemme siitä, mistä tulee hyvä olo, siitä millä jaksaa. On hyvä olla yhdessä.

Tihkusateessa kukkulaa alaspäin.

Puu kasvaa vanhan muurin sisällä, kuin muuri olisi rakennettu puun ympärille mutta kasvunvaraa jättäen. Mietin pysyvää ja ohimenevää.

Mukulakivi märkää, kaduilla hiljaista. Betoniin on valettaessa jäänyt lasten jalanjälkiä.

Suihkussa veden valuessa tuijotan valkoisia laattoja.

Ulkona tuuli puuskahtelee avoimen ikkunan takana.

Onko koskaan helpompi olla läsnä kuin siinä hetkessä, jossa ei viihdy?

maanantai 14. marraskuuta 2016

Miksi kirjoitan Brasiliasta?

Olen joskus kuullut sanottavan, että otsikossa ei pitäisi käyttää kysymysmerkkiä. Mutta just kysymysmerkille nyt on tarve.

Kun vajaa vuosi sitten aloitin blogin, olimme asuneet Suomessa yli kahdeksan vuotta ja huolimatta jokavuotisista, pitkistäkin oleskeluista Riossa, ikävä Brasiliaan oli kova. Aloitin kirjoittamisen etupäässä ikävää lievittääkseni (portugaliksi puhutaan muuten ikävän tappamisesta, matar saudades) ja kootakseni yhteen muistoja ja ajatuksia vuosien varrelta. En tuossa vaiheessa vielä tiennyt, että viettäisimme puolet tästä vuodesta Riossa.

Kun sitten kesäkuun lopulla lensimme tänne, blogista tuli kanava jakaa omia ajatuksia suomeksi. Vuosikymmen sitten täällä asuessamme kirjoitin ystävilleni (paljon!) sähköpostia, mutta nyt en edes muista koska viimeksi olisin käyttänyt sähköpostia kirjeenvaihtoon. Käyttääköhän joku vielä?

Viime kuukausina olen kuitenkin yhä useammin miettinyt, miksi bloggaan. Ja juuri nyt en oikein tiedä.


Paikka on sillä lailla tuttu, että hassuista arjen sattumuksista tai kulttuurieroista kirjoittaminen tuntuisi useimmiten jotenkin väkinäiseltä. Näennäisen neutraali yhteiskunnan kuvailu ei myöskään innosta. Omaa elämääni taas en juurikaan halua jakaa. Mitä jää jäljelle?

Eniten olen saanut tästä itse niinä hetkinä, kun kirjoittamisen kautta olen saanut järjestettyä omia ajatuksiani jonkun sellaisen asian osalta, joka jostain syystä mietityttää. Ne pohdinnat liittyvät kuitenkin usein Rioon lähinnä vain siinä mielessä, että Rio saa minut kysymään (josta syystä tätä kaupunkia edelleen kaikesta huolimatta rakastan).

Joku kirjoitti jossain, että pitäisi kirjoittaa sellaista blogia, jota itse haluaisi lukea. Mutta ehkä dilemma onkin just siinä - mua nimittäin kiinnostaa Brasilian osalta lähinnä toisenlaisten kirjoittajien jutut kuin kaltaisteni.

Vajaan vuoden aikana tunnelmia ja pohdiskelua on tullut yhteensä 122 tekstin verran. Oma soppi pohdinnalle on kiva olemassa, mutta yhä useammin mietin, miksi ja kenelle kirjoitan. Ja voisko saman ajan käyttää jotenkin paremmin.

Pohdinta jatkuu, toistaiseksi.

perjantai 11. marraskuuta 2016

Paluu Búziokseen

Äitini kyläillessä Riossa päätimme hurauttaa bussilla muutamaksi päiväksi Búziokseen. Olenkin kirjoittanut kaupungista aikaisemmin täällä, joten tässä ainoastaan kuvakatsaus siihen, miltä paikka näyttää marraskuun alkupuolella vuonna 2016.

Tällä kertaa kaikki kuvat ovat puolison ottamia.










keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Chocochili-blogi, Brasiliassa asuvan ystävä

Siihen nähden, että Brasiliassa kasvaa melkein mikä tahansa, täällä on yllättävän vähän kasvisruokapaikkoja tai kasvisvaihtoehtoja muiden ravintoloiden listoilla. Ehkä osin siksi en oikein alkuun oppinut kunnolla hyödyntämään maan antimia. 

Kunnes jonkin aikaa sitten löysin Chocochili-ruokablogin (jonka tuhannet muut ovat löytäneet jo aikaa sitten). Se on täynnänsä mahtavia, yksinkertaisia reseptejä, joita voi selailla esimerkiksi sellaisilla hakusanoilla kuin avokado, bataatti, kookosmaito ja (musta)papu. Erityisplussa siitä, että moneen herkkuun tulee korianteria!



Reseptit ovat vegaanisia ja joskus harvoin niissä saattaa olla joku osanen, jota pitäisi metsästää tai joka on täällä tosi kallis, mutta sitten korvaan sen toisella (en ole vegaani). Montaa reseptiä olen kokeillut jo sellaisenaan, joistain olen napsinut ideoita.

Parasta näissä ohjeissa on se, etteivät ne ole liharuokien kasvisversioita (joissa liha korvataan kasviksella tai pahimmillaan vain jätetään pois), vaan ravitsevaa ja ennen kaikkea tosi maukasta ruokaa. Puoliso on arvostanut erityisesti savuisuutta, jota juustokumina ja timjami tuovat joihinkin pihvimassoihin tai vaikka quesadillan täytteisiin.

Meidän mahtavan lähitorin ja ei-niin-mahtavan lähimarketin antimista on jo tehty esimerkiksi mustapapuquesadilloja, papupihvejä ja punajuuripyrettä ja maapähkinävoi-porkkanakeittoa (tein maapähkinävoin itse!).

Tässä valmistuu maapähkinävoi.

Aionkin ehdottaa kyseisen blogin lisäämistä ulkoministeriön Brasilia-matkustustiedotteeseen ;)


perjantai 4. marraskuuta 2016

Favelan päivä

4.11. vietetään favelan päivää. En ollut sellaisesta kuullutkaan, mutta bongasin asian yhden tutun FB-päivityksestä ja googlaamalla selvisi, että sitä on vietetty vuodesta 2013.

Päivän kunniaksi kokosin listan favela-aiheista musiikkia - enimmäkseen sambaa ja funkia.



Muutamassa aikaisemmassa jutussa olen pohtinut faveloita tai muutoin sivunnut aihetta. Ne löytyvät täältä. Ja tosi kiinnostuneille suosittelen Rio On Watch -sivustoa. Sieltä löytyy englanniksi ja portugaliksi niin paikallisten tutkijoiden ja toimittajien kuin muualla asuvienkin tekstejä ja aiheiden kirjo on laaja.

#DiaDaFavela


keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Kiehtovuuden kääntöpuoli

Rio on paikka, jossa en tunne kuuluvani oikein mihinkään.

En sinne, missä ihmiset näyttävät minulta, en sinne missä eivät näytä. En niihin porukoihin, missä ihmiset jakavat maailmankuvani, en niihin, missä eivät jaa.



Minun rakas, kiehtova Rioni on palasina kartalla, siellä täällä.

Siellä missä ruoan lounaalle valmistaa kotiapulainen, siellä missä kotiapulaiset viettävät vapaapäiväänsä. Viiniä siellä missä halutaan ylhäältäpäin opastaa köyhiä ja kouluttamattomia, jotteivät nämä "äänestäisi väärin", olutta siellä missä tiedetään, että yksikään puolue tai ehdokas ei ole paikalla silloin kun luodit lentävät (en ole minäkään).

Olemme tuttavani C:n kanssa samaa mieltä siitä, että koulutus on perusoikeus, josta ei kenekään erikseen tarvitse olla kiitollinen. Ei kielikurssin maksaville kummeille, ei hyväntekeväisyysjärjestöille. C asuu vallatussa talossa. Minun suihkustani tulee kovalla paineella lämmintä vettä.

Sen minkä maailmankuva yhdistää, eriarvoisuus erottaa. Sen minkä etuoikeutettu asema yhdistää, elämänpiiri erottaa. Sen minkä tunnesiteet tai yhteiset kiinnostuksen kohteet yhdistävät, kokemusmaailma erottaa.

En voisi täällä vetäytyä mihinkään kuplaan vaikka haluaisinkin (ja joskus todella haluaisin!). 

Entä perhe? No perhe ei ole Riossa, vaan tuolla metropolialueen nurkassa. Siellä side taas onkin niin vahva, että tunnen kuuluvani paitsi perheeseen, myös kaupunkiin. Mutta siellä tuskin tullaan koskaan asumaan, sillä siellä ei ole meille töitä.



Voisitko elää sellaisessa kaupungissa, johon et tunne kuuluvasi, kysyi puoliso eilen.

En tiedä. Toivottavasti. Ja tietysti voin.

Mutta kuinka paljon pieniä, toisistaan irrallisia kuulumisen hetkiä tarvitaan korvaamaan sellainen jatkuva kuulumisen tunne?

Ja missä sellainen jatkuva kuulumisen tunne minulle (meistä puhumattakaan) edes olisi?


Lähtemisestä ja asettumisesta kirjoitin aikaisemmin täällä.