Tarinoista ja turbaaneista

Et koskaan voi ymmärtää, mitä tämä musiikki saa mut tuntemaan.

Taas oli grillattu koko päivä, aurinko oli laskenut aikaa sitten ja suurin osa oli jo lähtenyt kotiin. Nupit eivät olleet enää kaakossa. Minä ja naapurissa asuva ystävä (se brasilialainen introvertti) istuimme toisen naapurin talon edessä ja tyhjensimme yhtä viimeisistä olutpulloista.

Katso. Hän osoitti käsivarttaan. Iho oli kananlihalla.

Tämä kertoo meidän tarinaa.

Voin ymmärtää sanat, voin selvittää, mihin ne viittaavat. Voin opiskella historiaa sosiologiaa mitä vain. Mutta kokemukseen en koskaan pääse käsiksi. (Siksikö tunteen ja kokemuksen merkitystä niin usein vähätellään? Kun meillä ei ole siihen pääsyä?)

Sitten kun sä tulet tänne, me etsitään sullekin upea turbaani.

Olin klikannut Facebookissa tykkää-namiskaa puolisoni siskon kuvassa ja kehunut kauniiksi. Jonkin aikaa myöhemmin luin tekstin, jonka kirjoittaja kritisoi sitä, että turbaanit, pikkuletit ja rastat kyllä kelpaavat yhteiskunnalle, mutta tummaihoiset ihmiset eivät.

Vähän sen jälkeen kun olin pohtinut lukukokemusta samban historiasta ja maantieteestä, luin eräästä blogista näkökulman saman aiheen nykyisyyteen. Kun Lapan alueesta ja baareista tuli valkoisen keskiluokan viikonlopunviettopaikka, sambistat siirtyivät Centron kupeeseen Morro da Conceiçãon kukkulalle, jonka kallio on riolaisen mustan kulttuurin ja samban historian tiivistämä. Kävi niin kuin usein käy, ja valkoiset samban ystävät seurasivat perässä. Mitä enemmän heitä oli, sitä houkuttelevampana paikka alkoi näyttäytyä muillekin. Pedra do Sal oli muuttunut trendikkääksi, ihan niin kuin turbaanikin.

Muutaman viikon päästä suomalaisessa internetissä puhuttiin kulttuurisesta omimisesta.

Kertojalla on väliä. Sillä, kuka sitoo turbaanin päähänsä on väliä. Historialla on väliä. Valtasuhteilla on väliä.

Valtasuhteet.

Parisuhteet.

Olosuhteet.

Jos meillä joskus on lapsia, haluan, että ne asuvat Riossa riittävän pitkään kuullakseen myös kaikki ne tarinat joita en koskaan pysty kertomaan.

Jotta voivat kirjoittaa omansa.

Luonto arjessa, arkena luonnossa?

Nykyään tuntuu siltä, että melkein mikä tahansa ajatus johtaa lopulta sen pohtimiseen, miten tämä tai tuo olisi, jos asuisimme taas Riossa. Viimeisin näistä on luonto.

Tästä juteltiin puolison kanssa yhdessäkin. Suomessa luonto on lähellä vaikka asuisi pääkaupungissa. On julkisia rantoja, puistoja, metsää ja Viikin lehmät. Ennen kaikkea on puhdasta ja turvallista.

Lähiluontoa.

On Riossakin luontoa. On meri, on vuoret, on rannikkosademetsää. Eikä kaikkialla ole kuuma, esimerkiksi Friburgossa on hieno Cão Sentadon luonnonpuisto jossa olen vain kerran pikaisesti kiivennyt sinne missä kaikki ottavat kuvan istuvan koiran muotoisesta kalliosta.

Siinä se istuu.

En ole vieläkään käynyt edes Magén yläpuolella olevassa Teresópoliksen kansallispuistossa. Ylipäätään olen tutustunut brasilialaiseen luontoon niin vähän, etten oikeastaan voi valittaa, etteikö tarjoumia olisi.

Mutta kyse onkin siitä, miten helposti ne ovat saatavilla.

Jos haluaa löytää luonnon ja rauhan samassa paketissa, ei riitä, että ottaa fillarin ja ajaa puoli tuntia kotoa jonnekin. Luonnosta nauttiminen ei ole Riossa samalla tavalla osa arkea kuin Helsingissä.

Koko juttu pitää ajatella ihan uusiksi. Pitää suunnitella luontoretkiä. Lähellä on paljon pienempiä kaupunkeja, joissa jo viikonlopun aikana ehtii pyöräillä, ratsastaa ja tehdä retken vesiputouksille. Ehkä joutuu myös vähän suunnittelemaan viikonlopun ohjelmaa etukäteen, vaikka suunnittelemattomuus onkin ihanimpia asioita joihin Riossa totuin.

Magélaista vihreää.

Ja on niitä pieniä arjen juttujakin. Eräs ystävämme pyöräilee usein aamuisin kotoaan Corcovado-vuorelle ja takaisin. Olisin epäilemättä tervetullut seuraan (sitä en tiedä, pysyisinkö vauhdissa). Corcovadolle voi kiivetä metsän läpi myös jalan, sitäkään en ole koskaan tehnyt.

Tarjoumat ovat Riossa erilaisia, mutta niitä kyllä on. Pitää vain ryhtyä. Ja siinäpä se kynnys taitaa ollakin.

Josko tänne edes kerran saisi mentyä?

Pelkään, että jumahdan. Että arki syö kaiken energian. Että huomaan puolen vuoden päästä, etten ole tehnyt mitään niitä juttuja joita etukäteen suunnittelin. Kertaakaan.

Jos näin käy, voin tietysti yrittää muistaa olla itselleni armollinen - varmasti joka tapauksessa menee ainakin vuosi ennen kuin arki taas tosissaan rullaa.

Kunhan vain muistaisin, ettei ne kivat jutut sinne arkeen itsestään tule missään. Ei Turussa, ei Helsingissä, ei Riossa.

Churrasco de domingo

Näin sunnuntain kunniaksi ajattelin kirjoittaa eräästä brasilialaisen sosiaalisen elämän kulmakivestä (Magéssa voitaisiin ehkä puhua jopa lakikivestä), nimittäin sunnuntain grillijuhlista. Kun asuimme Brasiliassa, näitä oli ainakin kahdesti kuussa. Nykyisin siellä vieraillessamme ajoitamme saapumiset ja lähtemiset niin, että sunnuntaita on mahdollisimman monta.

Joskus juhlan aiheena on muukin kuin se, että sattuu olemaan sunnuntai.

Brasiliassa on tavallista, että tulijat osallistuvat kustannusten kattamiseen. Kenties taustalla on ajatus siitä, että näin juhlia voi olla useammin. Tavallisesti summa on kaveripiirissä tai perheessä sama riippumatta siitä, kenen luona kokoonnutaan. Summa on pienempi niille, jotka eivät juo olutta ja lapsista sitä ei peritä lainkaan. Meillä on tapana, että lähellä asuvat tuovat rahan etukäteen, muut sunnuntaina. Ja joka perheessä lienee yksi, joka ei tunnu koskaan muistavan omaa osuuttaan...

Etukäteen kerätyillä rahoilla ostetaan grillattavat ja jokunen korillinen olutta sekä muita juomia. Jos tulijoita odotetaan paljon, saatetaan vuokrata pöytiä ja tuoleja, jotka sitten levitetään autotalliin sekä talon eteen jalkakäytävälle. Vieraat siirtelevät niitä sen mukaan, missä on varjo. Kesäkuumalla viritellään parvekkeen ja taloa ympäröivän muurin väliin pressuja tuomaan lisää varjoa.

Pöydät odottavat juhlijoita.

Isoja juhlia edeltävä lauantai-ilta kuluu pilkkoessa ja haettujen oluiden laatua testatessa. Grilliruoan kanssa tarjotaan yleensä riisiä ja paria salaattia, joista suosikkini on ihan pieneksi pilkotusta tomaatista, sipulista ja vihreästä paprikasta sekoitettava molho a campanha. Kukaan ei mausta sitä yhtä hyvin kuin anoppini (paitsi tietenkin sinun äitisi, rakas mahdollinen brasilialainen lukija).

Sunnuntain tuoksu.

Sunnuntaiaamuna lihat laitetaan grilliin kypsymään hitaasti. Appiukkoni vastaa yleensä grillaamisesta (en ole koskaan nähnyt naisia tässä tehtävässä). Samalla oluet laitetaan jäähtymään. Appiukolla on tätä tarkoitusta varten vanha pakastin kumollaan pihan nurkalla. Se täytetään ennen juhlaa läheisestä baarista ostettavilla jäillä. Viimeistään tässä kohtaa on kaiuttimet jo viritetty muurin päälle ja samban sekä pagoden rytmit pomppivat pitkin pölyistä asfalttia.

Vain kanansydämet puuttuvat.

Grillissä on aina punaista lihaa, kanaa (yleensä siipiä), raakamakkaraa ja banaania (se syödään kanelin kanssa). Etenkin lasten (ja minun) suosikkeja ovat kanansydämet. Toisinaan grilliin laitetaan myös queijo coalho -juustoa, mutta se on aika kallista. Paloja leikataan ja tarjoillaan sitä mukaa kuin ne kypsyvät ja grillaaminen jatkuu niin kauan kuin grillattavaa on.

Kun pihat ovat pieniä, juhlat laajenevat kadulle.

Osa viipyy iltaan asti, jotkut vain piipahtavat. Juhlat ovat aina itsestään selvästi monen sukupolven juhlia. Jutellaan, sambataan. Pienemmät lapset leikkivät viereisellä kujalla. Aina välillä joku komentaa heitä varomaan ohi ajavia autoja.

Meidän juhlista on aika paljon tällaisia heilahtaneita kuvia.

Kun olut loppuu, ja ainahan se loppuu, suoritetaan uusi rahankeräys paikallaolijoiden kesken. Jos Luiz on vielä töissä, hän tuo ne pyörällä. Hänet tunnetaan nimellä Luiz da cerveja - Brasiliassa sukunimiä ei arjessa juuri käytetä.

Appi, puolisoni ja minä tilaamme Brahmaa, anoppi Skolia.

Juhlat loppuvat sitten kun ihmiset väsyvät. Usein jäämme pienellä porukalla juttelemaan vielä sittenkin kun pöydät on jo kasattu ja katu talon edessä luudittu. Tunnelmasta riippuen tässä vaiheessa soi funk tai joku surumielinen samba.

Aina juhlat eivät ole isoja, toisinaan grillin ympärillä istutaan iltapäivää vain perheen ja naapurien kesken. Nämä improvisoidut lounaat alkavat usein siitä, että appiukolla "sattui olemaan pikku pala lihaa pakkasessa". (Hänellä on aina vähintään "pikku pala" lihaa pakkasessa yllättäviä lounasvieraita varten.)

Pienet tai isot juhlat, aina soi samba. Ja näiden biisien taustalla paistaa aina aurinko.


Käytännön portugalia - Português prático
Satisfeito/a = kylläinen
Sou vegetariana. Não, não como frango. = Olen kasvissyöjä. Ei, en syö kanaa.

Magé valokuvissa, osa 2

Nämä kuvat ovat jatkoa aikaisemmalle Magé-tarinoinnille. Magé on siis Rion metropolialueella sijaitseva puolisoni kotikaupunki, josta löytyy pari sanaa myös Kartalla-osiossa. 
 

Joka kerta kun lähdemme Magésta Rioon, mietimme, mikä on ketterin tapa. Suora bussi tai minibussi Rioon, vai kenties Niteróin kautta ja loppumatka lautalla?

Bussissa on mukavin istua, mutta se jumiutuu ruuhkaan ensimmäisenä. Minibussit eli vanit ovat ketteriä ja muuttavat tarvittaessa reittiä, mutta joillain kuljettajilla on ärsyttävä (toki myös vaarallinen) tapa ottaa auto liian täyteen, ja jos satut istumaan käytäväpaikalla, voi olla että jonkun hanuri heiluu lähempänä naamaasi kuin miellyttävää olisi.

Junaa ei pidetä kovin ketteränä liikkumisvälineenä eikä moni magélainen ystäväni käytä sitä koskaan. 

Magésta pääsee Rioon myös junalla, jos vaihtaa Caxias'n Saracurunassa. Ruuhka-aikaan juna voi vaihdon kanssakin olla bussia nopeampi, mutta vuoroja on vähän. Brasiliassa julkinen raha on pitkään suunnattu pikemminkin maanteiden kuin rataverkon kehittämiseen.

Aikoinaan Magé oli portti vuorille - Brasilian ensimmäinen junarata kulki Magésta Petrópolikseen. Historiaa ei kuitenkaan oikein hyödynnetä turismimielessä. En tiedä mistä se johtuu.

Poço Bento.

Jokunen pyhiinvaeltaja löytää kuitenkin Poço Benton. Tarina kertoo, että lähteen löysi pappi José de Anchieta joka sai makean veden pulppuamaan kertojasta riippuen joko raapimalla kuivaa maata tai rikkomalla sen sauvallaan. Tätä pidettiin ihmeenä, ja jotkut etsivät lähteen vedestä parannusta vaivoihinsa.

Kansi on auki vain valokuvaa varten - seisova makea vesi on denguekuumetta ja nyt myös Zika-virusta levittävän aedes aegypti -hyttysen kasvualusta.

Eräs ystäväni kysyi Magéssa vieraillessaan, pitääkö lämmintä vettä säästellä. Vettä ylipäätään usein pitää, sillä vaikka Magé on vuorten juurella ja vuorilta virtaa makeaa vettä, vedestä on kuivan aikaan usein pulaa. Silloin säiliöautot käyvät täyttämässä katoille rakennetut vesiastiat.

Kesällä vesi tulee suihkusta lämpöisenä, talvella se lämmitetään sähköllä. Yllä olevassa kuvassa oikealla näkyy appeni televisiosta bongaama vedenlämmitysviritys. Puolisoni ja minä innostuimme ympäristönäkökulmasta, appi pienemmästä sähkölaskusta.

Vaikka vuorilta virtaa puhdasta vettä, rannalla on toisin. Guanabaran lahden likainen vesi on ollut olympialaisten vuoksi tapetilla myös kansainvälisissä uutisissa. Vedessä kelluu paitsi roskia ja öljyä, myös sitä itseään.

Muovipullotalon vieressä on muovipullobaari.

Vuosia sitten eräs asukas päätti tehdä oman osansa roskan vähentämiseksi ja rakensi talon rantaan huuhtoutuneista muovipulloista. En ole ihan varma, oliko niitä tosiaan vedessä taloksi asti, vai oliko kyseessä laajempi kierrätysprojekti. Täältä voi katsoa, miltä talon sisällä näyttää ja portugalintaitoiset voivat kuunnella koko tarinan.

Juhlaparaati Magén täyttäessä 449 vuotta.

Magéssa ei tapahdu kovin paljon. Siksi melkein mikä tahansa tapahtuma kerää suuren yleisön, oli se sitten sambaa kaupungintalon aukiolla tai kirkon katujuhla pyhän Pietarin päivänä.

Toinen Centron sambakouluista.

Vielä puolisoni ollessa pieni myös karnevaalin aikaan tapahtui: kaupungin kaksi sambakoulua kilpailivat paraateillaan Magén kaduilla. Ne eivät osallistuneet Rion karnevaaliin, vaan kilpailussa oli kyse nimenomaan näiden kahden keskinäisestä paremmuudesta.

Nykyisin Magé on karnevaaliviikonlopun ympärillä aika autio, suurin osa suuntaa muualle. Mutta ehkä tulevaisuudessa karnevaalikulttuuri elpyy Magéssakin.

Abacaxí da Ira ja muita hedelmiä

Anoppi sanoi hääjuhlassamme, että lapsen avioituessa ei menetä lasta, vaan saa yhden lisää: yhden jota rakastaa ja josta kantaa huolta. Appiukon tapa osoittaa huolenpitoa on varata kaappiin ruokia, joista tietää toisen pitävän.

Usein ennen kuin edes saavun taloon, hän pyöräilee etsimässä Canal-joen varren myyjiltä mehukkaan ananaksen, kuorii ja viipaloi sen ja laittaa jääkaappiin.

O abacaxí da Ira tá na geladeira, Iran ananas on jääkaapissa, hän ilmoittaa.

Ananaksen kuoriin jääneestä hedelmälihasta tehdään mehu. Se on hyvää sellaisenaan, mutta vielä parempaa mintun kanssa. Abacaxí c/ hortelã löytyykin joka ainoan mehubaarin listalta ja sen saa usein myös ravintoloista joiden mehuvalikoima ei muuten välttämättä ole kovin laaja.

Give me a drink with all your sweetest Brazilian fruits mixed together! -Homer Simpson

Klassikkoyhdistelmä on myös laranja c/ acerola, appelsiini ja c-vitamiinipommi acerola. Brasilialaiset tykkäävät makeasta ja mehuihin lisätään yleensä sokeria jollet erikseen pyydä jättämään sitä pois. Joissain paikoissa kysytään, haluatko mehun sokerilla vai makeutusaineella. Vaihtoehdon "en kummallakaan" joutuu usein toistamaan.

Caipirinhapuu :)

Maitoon tehtyjä smoothientapaisia hedelmäjuomia kutsutaan vitaminaksi, näistä omat suosikkini ovat avokado ja mansikka. Mansikasta en muutoin Brasiliassa oikein välitäkään, niissä ei siellä maistu Suomen valoisa kesä. Avokado-vitaminaa taas en ennen juonut Suomessa melkein lainkaan, mutta nykyään se onnistuu, kun avokadopastavillityksen seurauksena kaupasta saa kypsiä avokadoja.

Banaani tuntuu kasvavan joka tien varrella.

Lempiaamupalani on luonnonjugurtilla täytetty papaija. Tätä Suomessa ollessa ikävöin - en ole vielä mistään löytänyt niin kypsiä papaijoita, että niihin viitsisi rahansa laittaa. Saa vinkata!

Riossa asuessani opin ajan mittaan, mihin aikaan vuodesta eri hedelmiä kannattaa ostaa - saako esimerkiksi papaijaa vitosella kaksi vai kolme kappaletta ja riittääkö yhdestä jaettavaksi vai ei. Brasiliassa saatavilla olevan papaijan makeus riittää minulle läpi vuoden, brasilialaisille itselleen ehkä ei.
 

Papaija, vielä vihreä.

Kookos ilahduttaa kuumana päivänä rannalla. Se nesteyttää tehokkaasti ja on muutenkin hyvää. Myös Rion keskustan kaduilta löytyy kookosveden myyjiä kärryineen.

Jos kookoksen ostaa tuoreena, voi ensin imeä pillillä pähkinästä veden ja sitten avata (tai kadulla nauttiessa pyytää myyjää halkaisemaan) pähkinän - myös kookoksen hedelmäliha on hyvää.

Karambola ystävän pihalla.

Brasiliassa opin, miten eri hedelmät kannattaa kuoria, pilkkoa ja syödä. Siis periaatteessa opin. Hommaa hankaloittaa se, että inhoan käsien tahmaantumista. Kenties papaija onkin suosikkini siksi, että sen voi halkaista helposti ja kaapia siemenet siististi lusikalla pois.

Juuri tästä syystä koen ihan erityisenä hemmottelun lajina sen, että joku kuorii ja pilkkoo hedelmät tai puristaa mehun minulle valmiiksi. Oli se sitten abacaxí da Ira, puolison sekoittama avokado-vitamina tai appelsiinit, jotka äitini minulle kuori ja paloitteli silloin kun valmistauduin ylioppilaskirjoituksiin.

Saisikohan tätä hedelmää jotenkin jalostettua niin, että Pätkiksiä voisi poimia suoraan puusta?

Vauvauutisi(st)a

(Ei, ei meiltä.)

 

Kuvitusvauva, joka on nyt jo iso.

Saimme jokin aika sitten vauvauutisia Brasiliasta alla olevan kuvan muodossa. Uutinen tuli diskreetisti yksityisellä viestillä whatsappin kautta ja verrattain myöhään – moni brasilialainen nimittäin laittaa kaikille näkyvän statuspäivityksen sosiaaliseen mediaan siinä vaiheessa kun ensimmäinen testi näyttää plussaa.

Tricolor-vauva tulossa!

Tossuista voi päätellä, että tuleva isä kannattaa Fluminensea. Kuten aikaisemmin kirjoitin, jalkapallojoukkueet ja niiden kannatus on periytyvää. Se, että kuvassa on jalkapallotossut, ei kuitenkaan konservatiivisessa Magéssakaan tarkoita, että tulija olisi poika. Sukupuolta ei vielä tiedetä.

Tästä huolimatta minäkin tiedän jo, mikä tossujen omistajan nimi on kummassakin tapauksessa. Brasiliassa lapsen sukupuoli kerrotaan usein heti kun se on tiedossa ja vauvaa kutsutaan nimellä jo ennen syntymää. Suomalainen tapa julkistaa nimi vasta ristiäisten yhteydessä herättää kummastusta. 

Lisää kuvitusmuksuja jotka eivät liity uutiseen.

 

Koska itse olen a) lisääntymisiässä ja b) naimisissa, saan usein kyselyjä tästä aiheesta: onko lapsia (ei), koska niitä tulee ja miten niin en tiedä. Ainakin Magéssa monella parilla on nimittäin hyvin selkeä ajatus siitä, milloin lapsia sopii tulla – ja tässä ei puhuta epämääräisyyksistä kuten opiskelujen jälkeen tai sitten kun on vakiduuni, vaan vuosiluvuista.

Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa perhesuunnittelu on tietysti vähemmän kriittinen kysymys kuin Brasiliassa, jossa lasten kasvattaminen aikuiseksi on kallista (ja abortti poikkeustapauksia lukuun ottamatta laiton). Mutta se kummastuttaa, että harva tuntuu ajattelevan sitä mahdollisuutta, ettei lapsia toiveista huolimatta tulisi. En tiedä, kuinka suuri osa pareista Brasiliassa jää tahtomattaan lapsettomiksi, mutta asiasta puhutaan vähemmän kuin Suomessa.  

Syntyvyys on Brasiliassa 1,72 eli yhtä matala kuin Suomessa. Tuttavapiirissämme oman ikäluokkamme perheellistyneistä tosi harvalla on enemmän kuin yksi tai kaksi lasta. Ihmiset miettivät hyvin tarkkaan, milloin yrittävät tulla raskaaksi ja kuinka moneen lapseen ylipäätään on varaa. Yksityiset sairausvakuutukset ja koulutus ovat törkeän kalliita, eikä julkisten taso aina huimaa päätä. Laatu ei tosin ole itsestäänselvyys yksityisissä palveluissakaan. 

Kivaa Brasiliassa on se, että lasten kanssa voi mennä melkein mihin vain. Kuten sambakoulujen teknisiin harjoituksiin.

Tänä vuonna vauvaa odottavilla on Brasiliassa uusi suuri huoli, Zika-virus. Sitä levittää sama hyttynen joka aiheuttaa jokavuotisen dengue-epidemian. Dengue on oireiltaan rajumpi, mutta raskaana olevia pelottaa nimenomaan Zika: se saattaa aiheuttaa keskenmenon ja näyttää vahvasti siltä, että se voi aiheuttaa vauvalle mikrokefalian eli pienipäisyyden. 

Aedes aegypti -hyttysiä torjuvaa sumutetta levittävä auto on juuri käynyt kujalla appivanhempien talon vieressä.

Zika-virusta vastaan ei ole rokotetta. Päiväsaikaan odottava äiti lisää säännöllisesti hyttysrasvaa, öisin ystävämme nukkuvat hyttysverkkojen alla. Se kertoo huolen asteesta - ”pelkän” dengue-epidemian takia en muista Magéssa kenenkään hyttysverkkoja hankkineen.

Tämäkin tietysti mietityttää, kun juttelemme mahdollisesta muutosta. Mutta se tuntuu vielä vähän kaukaiselta. Juuri nyt keskityn toivomaan, että noita kuvan tossuja käyttää elokuussa terve lapsi.

”Toinen puoli"

Amnestyn mukaan Brasiliassa on poliisi, joka tappaa (ja tulee tapetuksi) eniten maailmassa. Lähipiiriimme Magéssa kuuluu useampikin poliisi, joten olen päässyt ja joutunut pohtimaan tätä asiaa usein.

Vuoden 2013 kesäkuun mielenosoittajien viesti poliisille: Älkää satuttako meitä.

Brasiliassa on karkeasti jaettuna kolmenlaisia poliiseja. Liittovaltion poliisi vastaa muun muassa rajavalvonnasta sekä terrorismiin tai kansainväliseen huumekauppaan liittyvistä asioista. Osavaltiotasolla rikosten tutkinnasta vastaa yksi organisaatio (polícia civil) ja järjestyksenpidosta toinen (polícia militar, PM). Tämä viimeinen on se uutisista ja elokuvista tutuin. 

Kaikki paitsi yksi tutuistamme kuuluvat juuri polícia militariin. Kuten nimestä kuulee, se on sotilasorganisaatio. Muutama heistä oli aikaisemmin armeijan palveluksessa, osa jätti siviiliammattinsa päästessään poliisikoulutukseen.

Kun lähdimme Magésta tähän mielenosoitukseen, olin flunssainen. Matkalla bussipysäkille tapasimme tutun poliisin, joka ehdotti pippurisumutetta nenän avaamiseksi.

 

Poliisi ei ole monen unelma-ammatti, saati että vanhemmat kannustaisivat hakeutumaan alalle. Miksi poliisiksi haluavia on silti niin paljon, että sisäänpääsyprosentti voi olla pienempi kuin osavaltion yliopistossa? 

Vuosia sitten näin uutisen kuvituksena kartan, jossa näytettiin, mistä Rion osavaltion poliisit ovat kotoisin. Ylivoimaisesti suurin osa tuli Rion pohjoisosista ja Baixada Fluminenselta. Vauraalla Zona Sulilla luvut olivat pienet. Tämä oli sitä aikaa, kun myös tuttuni hakivat koulutukseen tai olivat juuri aloittaneet palveluksen. En tiedä miltä kartta näyttää nyt.

Magéssa pelättiin etukäteen, että mielenosoitus johtaa paikkojen särkemiseen. Kauppiaat liimasivat oviinsa mielenosoitusta tukevia viestejä. 

”Poliisien maantiede” on kiinnostavaa kun miettii rikollisuudesta ja poliisin toiminnasta käytävää julkista keskustelua. Mietin, kuinka moni mediajätti Globon toimittajista tai osavaltion edustajiston jäsenistä tuntee PM-sotilaita ja heidän perheitään henkilökohtaisesti.   

Magéssa poliisia kritisoitiin vain yhdessä pienessä kyltissä.

Riossa on paljon rikollisuutta ja poliisin toiminnasta keskustellaan jatkuvasti. Myös (entiset) poliisit ovat nostaneet kissoja pöydälle – André Batistan ja Rodrigo Pimentelin kirjoittama Elite da Tropa sai kahden elokuvan myötä kansainvälistäkin näkyvyyttä. Muutama vuosi myöhemmin Rodrigo Nogueiran Como nascem os mostros (“Kuinka hirviöt syntyvät”) kuvasi hierarkian alemmalta tasolta käsin sitä, millaisiin toiveisiin poliisiorganisaatio vastaa, millaisen toimintatavan siellä oppii ja millaiset kokemukset pala palalta muuttavat omaa ajatusmaailmaa.   

Järjestelmällinen korruptio, ilman rangaistuksia jääneet murhat – kaiken kuulemani ja lukemani perusteella olen valmis uskomaan riolaisesta poliisista lähes mitä vain. Ja tästä päästään hankalaan kysymykseen – miten tämä voi vuodesta toiseen jatkua? Mikä kaikki sen mahdollistaa?

Tuttavani kokevat usein, ettei heidän näkökulmaansa kuunnella, kun poliisia kritisoidaan. Nytkin jokaista lausetta kirjoittaessani kuulen taustalla heidän ärtyneen äänensä - missä on toinen puoli, poliisin näkökulma. Ja muutaman asian soisikin näkyvän niin mediassa kuin yhteiskunnallisessa keskustelussa useammin.   

Ensinnäkin yksittäisen sotilaan on mahdotonta muuttaa mätää organisaatiokulttuuria. Tästä huolimatta julkisessa keskustelussa tuntuu liian usein riittävän se, että kulloinkin väärin toimineita yksilöitä rankaistaan. 

Tähän mielenosoitukseen Riossa osallistui paljon keskiluokkaisia opiskelijoita. Joidenkin poliisien kanssa jutellessa kuulostaa siltä, että heidän suhtautumistaan tähän ryhmään värittää luokka-asemaan liittyvä epäluulo, ehkä katkeruuskin.

Toisaalta myöskään poliisiorganisaatio ei toimi tyhjiössä. Sitä ympäröi yhteiskunta, jossa suurin osa niistä, joilla on ääni ja valtaa, ei itse koskaan joudu kärsimään poliisin toimintatavoista mitenkään. Yhteiskunta, jossa ihmiset pelkäävät toisiaan niin paljon, että monet hyväksyvät ikään kuin välttämättömänä pahana sen, että myös sivullisia kuolee faveloissa tapahtuvissa poliisioperaatioissa. Yhteiskunta, jossa ase kädessä tuo valtaa ja kunnioitusta sellaiselle, jolla sitä ei muuten koskaan olisi – samasta jalkapalloporukasta yksi saattaa tästä syystä valita rikokset ja toinen poliisikoulutuksen.

Miten sellaisessa yhteiskunnassa löydetään yhteisymmärrys keinoista, joilla puututaan vuosisatoja rakennettuun eriarvoisuuteen ja toisaalta pidetään kaikki ihmiset turvassa väkivallalta tänään?

Tá tudo errado
É até difícil explicar
Mas do jeito que a coisa tá indo
Já passou da hora do bicho pegar

- Júnior e Leonardo 


Käytin tämän tekstin kuvituksena valokuvia vuoden 2013 mielenosoituksista siksi, että silloin keskusteluyhteys meinasi joidenkin (poliisi)ystävien kanssa katketa kokonaan. Olen miettinyt sitä kesää viime aikoina paljon. 

When in Brazil, do as Brigitte Bardot does

Aikaisemmin sanoin, ettei kannata jäädä Rion rannoille, jos suinkin ehtii Niteróihin. Mutta jos aikaa on pari yötä ja budjetissa tilaa minilomalle, kannattaa tehdä niin kuin Brigitte Bardot ja mennä Niteróin sijaan muutaman tunnin päähän Búziokseen.

Búzioksesta löytää riolaista rentoutta argentiinalaisella twistillä. Argentiinalaisia on paljon, niin paljon, että iso osa ihmisistä aloittaa keskustelun espanjaksi. MM-kisojen aikaan brasilialaiset olivat torin kisakatsomossa vähemmistönä.

Búzioksessa kannattaa syödä kalaa.

Búzios on Região dos Lagosin kaupunkien joukossa kalliin maineessa. Sinne kannattaakin suunnata sesongin ulkopuolella, kun majoituksen hinta putoaa parhaimmillaan puoleen. Kaikki ravintolat eivät välttämättä ole auki, mutta on niitä sittenkin niin paljon, ettei samassa paikassa tarvitse syödä kahdesti, paitsi jos on tylsä niin kuin minä, ja haluaa aina seikkailun sijaan palata hyväksi havaittuihin paikkoihin. Onneksi puolisolla on sentään mielikuvitusta.

Tässä pousadassa eli majatalossa olemme yöpyneet kahdesti. Molemmilla kerroilla olemme saaneet hinnasta reilun off season -alennuksen, minkä lisäksi Brasiliassa kannattaa aina kysyä, saako käteisellä maksaessa lisäalea.

Pousada Praia e Confortossa on yksillöllisesti sisustetut huoneet.

Sijainti on meille autottomille huippu: vain muutama kortteli siitä mihin bussi jättää, ja vain muutama kortteli kuuluisasta Rua das Pedras -kadusta, josta suuri osa ravintoloista ja baareista löytyy. Päivisin otamme minibussin milloin millekin rannalle, yksi matka ei maksa montaa realia.  

Yläkerran huoneista toisella on pieni parveke.

Rua das Pedrasin varrella on myös paljon kauppoja. Heinäkuun alennusmyynneissä suomalainen iloitsee, sillä silloin Brasiliassa on talvi (hah!) ja kaupoista löytyy myös pitkähihaisia ja -lahkeellisia vaatteita, joiden kankaat ovat paksuudeltaan pohjolankestäviä. 

Rua das Pedrasilla naiset käyttävät matalia sandaaleja.

Brasiliassa kannattaa ostaa Brasiliassa tehtyjä vaatteita, niiden hinta-laatusuhde on hyvä toisin kuin tuontitavarassa. Búzioksesta löytyy mm. kuuluisan bikinisuunnittelija Lenny Niemeyerin (ei sukua arkkitehdille) liike.

Harvoin juon Brasiliassa tai yleensäkään drinkkejä. Tässä baarissa ne olivat ihania.

Búzioksessa on 23 rantaa. Pitkä Geribá on surffareiden suosiossa. Praia Azedalle taas pääsee vain jalan ja siellä on intiimi tunnelma etenkin vuoroveden noustessa – rantaan rakennetun siirtomaatyylisen kartanon ja veden väliin silloin aika vähän hiekkaa. Kuvauksellinen Praia Azeda on ollut monen saippuasarjan näyttämönä.

João Fernandesin ranta oli ensimmäinen paikka Brasiliassa jossa uin.

Oma suosikkirantani Búzioksessa on Ferradurinha.

Arvatkaa miksi tykkään tästä rannasta...

Ferradurinhalla olen nähnyt myös kilpikonnia, toisin kuin Tartarugan rannalla (tartaruga tarkoittaa kilpikonnaa).

Ferradurinhaa suojaa kallio, joka murtaa isoimmat aallot. Välillä tyrskyt ylittävät sen ja valuvat vaahtona toista puolta alas. Kallion koloissa asuu pingispallon kokoisia mustia rapuja. Kivi on niin röpelöistä, että rapuja karkuun juostessa jalkapohjiin sattuu.

En tiedä miten tuo tyyppi on kiivennyt tuonne enkä sitä, miten se pääsi takaisin.

Búzioksessa voi liikkua myös vesitse. Tarjontaa riittää: vesitaksit vievät rannalta toiselle ja moni lähtee muutaman tunnin kuunariajelulle.

Me valitsimme viime kerralla paikallisen kalastajan, Seu Zezinhon veneen ja saimme oman rauhan ja reittivalinnan lisäksi kaksi tuntia tarinaa Búzioksen historiasta ja nykypäivästä. Ihan kuin olisi ukin kyydissä istunut.

Ja meri kimmelsi.

Turistien kuljetus tuo monelle paikalliselle kalastajalle kaivattua lisätuloa, pelkällä kalastamisella harva elää isojen firmojen kalastaessa villisti. Jos satut Búziokseen, käy ihmeessä katsomassa, vieläkö Seu Zezinhon vene kelluu Porto dos Pescadores -sataman laiturissa.

Seu Zezinho.

Entä Brigitte? Hänet löytää Orla Bardot'n varrelta. En ole varma, odotteleeko hän matkalaukkunsa päällä istuen jotain vai onko vain päättänyt jäädä ihailemaan veneitä ja kauniita auringonlaskuja. 

1001-firman bussi ajaa Novo Rion asemalta Búziokseen monta kertaa päivässä. Tätä kirjoittaessa yhdensuuntaisen lipun sai satunnaisena päivänä halvimmillaan hintaan R$53 eli nykyisellä, tosi hyvällä kurssilla kolmisentoista euroa.