torstai 31. maaliskuuta 2016

Kirjan sivuilla ja muistojen kujalla


Luin pääsiäisenä Riosta kertovan kirjan nimeltä Dancing with the devil in the city of God. Sen on kirjoittanut brasilialainen toimittaja Juliana Barbassa. Maailman eri kolkissa pitkään asunut toimittaja palaa kirjan alussa kotimaahansa tarkastelemaan olympialaisiin valmistautuvaa kaupunkia.





Toimittajan osaaminen näkyy - teksti on tavattoman sujuvaa ja luin kirjan kahdessa iltapäivässä.

Moni juttu vuosien takaa palasi lukiessa mieleen. Vuoden 2006 lopulla kaupunki oli niin levoton, että kansainvälinenkin uutiskynnys ylittyi monesti. Muistan miten ihmisten polttaminen bussin sisään järkytti silminnähden sellaisiakin riolaisia, jotka monen muun raakuuksista kertovan uutisen edessä kohauttivat olkapäitään ja jatkoivat sitten sitä mitä sillä hetkellä olivatkin tekemässä. 

Muistan miten kerran saavuimme Suomesta Magéen samoihin aikoihin kun kirkolla koottiin vaatelahjoituksia. Vaatteet oli tarkoitus viedä ihmisille, jotka olivat menettäneet kaiken paitsi henkensä, kun muta vyöryi Teresópolisissa ja Nova Friburgossa alas vuorenrinteitä tuhoten kokonaisia asuinalueita. Pari vuotta myöhemmin vierailimme Friburgossa asuvan ystävämme luona ja näimme, miten paljon oli edelleen raivaamatta tai korjaamatta.

Kirjan kuvaukset olympialaisiin valmistautumisesta ja rakennustöistä nivoutuvat mielessäni paitsi lukuisiin häädöistä kertoneisiin uutisiin, myös siihen, millaisia mutkia Magén bussi on minäkin vuonna tehnyt satama-alueen rakennustöiden eri vaiheiden vuoksi.

Tarina rakentuu kaupungin moninaisten ongelmien ympärille. Jossain vaiheessa huomaan etsiväni riveiltä edes hieman toiveikkuutta.







Kuvaukset asunnon etsinnästä ja kaupunkiin asettumiseen liittyvästä byrokratiasta sekä riolaisesta sosiaalisesta koodistosta tuovat mieleen muistoja nekin. Kuinka monta kertaa puolisoni joutuikaan vastaamaan koko kansakunnan synneistä, kun käännöstoimisto, maistraatti tai mikäikinä oli pettänyt pohjoismaiset odotukseni. Desculpa amor, viu?

Kun kirjassa kuvaillaan kaupungin hunajaista valoa ja tuoksua, muistan myös ne hetket ja asiat, joiden vuoksi itse olen valmis antamaan Riolle anteeksi niin paljon, ainakin hetkittäin.  








Välillä lukiessa hämmentää, miten itsestään selvää tuntuu olevan vuokra-asunnon etsiminen nimenomaan Ipanemalta, miten lyhyet matkat taitetaan taksilla ja miten hintatason nousua kuvataan kertomalla drinkeistä, joiden hinnat ovat moninkertaisia verrattuna siihen, mitä itse niistä maksoin edes MM-kisojen aikaan turistina Copacabanalla. Mieleeni palaavat paikallisissa lehdissä tehdyt hintavertailut, joissa kuvattiin sellaisten paikkojen hintoja, joihin keskituloisella riolaisella ei ollut varaa aikaisemminkaan. 

Erikoinen valinta on se, että jostain syystä kirja ei käsittele ihonväriä melkein lainkaan. Näiden kohta kahdentoista vuoden aikana en ole viettänyt Brasiliassa päivääkään ilman jonkinlaista suoraa tai epäsuoraa muistutusta rasismista ja siihen liittyvistä valtasuhteista ja omasta asemastani niiden osana.

Kirjoittajan oman aseman pohtimisen ohuus pistää silmään, sillä kirjassa on muutoin monin paikoin hyvin henkilökohtainen ote. Yksityiskohtaisen ja huolellisen raportoinnin ja kuvailun ohessa kulkee tarina kaupunkiin palaamisesta, johon kuuluu toisaalta ilo perhetapahtumien todistamisesta, toisaalta syviä ulkopuolisuuden tunteita. 

Jokainen tarina Riosta on myös tarina kertojastaan. 

Tämäkin.

tiistai 29. maaliskuuta 2016

Musiikkivideoiden Rio

Kirjoittaessani CCBB:stä mietin, josko Youtubesta löytyisi jotain taiteilija Song Dongin näyttelyyn liittyvää. Laitoin siis hakuun song dong rio.

Näyttelystä en löytänyt mitään, mutta sain sen sijaan tietää, että vaikka Put it in a love song -video jäikin julkaisematta, Beyoncé teki Riossa toisenkin videon. Ja niin ovat tehneet monet muutkin. Tässä muutama, joista kuka tahansa Rion kävijä voi bongata jotain tuttua.



Michael Jackson kävi Rion lisäksi myös Salvadorin Pelourinhossa. Rio-osuudet on kuvattu Santa Martan favelassa Zona Sulilla. Santa Martasta löytyy popin kuninkaan mukaan nimetty aukio.

Käytännön portugalia: Eles não ligam pra gente = He eivät välitä meistä.



Uuh, tämä John Legendin video on ihana. Ihan parasta Riossa on vain palloilla vapaapäivänä ympäriinsä, vaikka juuri noilla kulmilla. Moni tunnistanee videolla esiintyvän Alexandre Rodriguesin.



Harvassa ovat ne Riossa kuvatut musiikkivideot, joissa Escadaria Selarón ei vilahda. Ja mikäs siinä, hienohan se on. Myös tällä Snoop Doggin videolla vilkkuva Parque Lage (se, jossa allas ja taustalla Kristus-patsas) on avoin yleisölle.



Myös U2 kävi Riossa. Videon alussa näkyy miten lentokoneet laskeutuvat Galeãon kentälle. Koneesta katsoen saattaa laskeutuessa käväistä mielessä, että onko (likaisen) veden jälkeen luvassa maata lainkaan, niin läheltä vettä kiitorata alkaa.



Tässä jo alussa mainittu Beyoncén video. Suloisia lapsia, niin Beyoncén oma tytär kuin passinhoa tanssivat nuoret.



BONUS - Clarice Magalhães on riolainen ja tämän videon jaoin joskus aikaisemminkin. Mutta mitä sitten, niin maisemat kuin kappale ovat upeat!



lauantai 26. maaliskuuta 2016

CCBB


Jos tapaan ihmisiä Centrossa, sovin mielelläni treffit CCBB-kulttuurikeskukseen (Centro Cultural Banco do Brasil). Syitä on monta. 

Sinne on ensinnäkin helppo tulla julkisilla monesta suunnasta. Rakennuksessa on myös hyvä ilmastointi, mikä on kuumana päivänä jo itsessään syy piipahtaa sisällä. Lisäksi alakerran kirjakaupassa viihtyy oikein hyvin muutaman tovin, jos seura sattuisi olemaan myöhässä, niin kuin Riossa usein sattuu.

En edes muista, mitä kaikkea olen CCBB:ssä nähnyt. Niin monta kertaa olen vain piipahtanut sisään vilkaisemaan, mitä on tarjolla. Niin tulee tehtyä, koska näyttelyt ovat maksuttomia. Tarjontaan kuuluu myös teatteria ja elokuvia, mutta niistä joutuu usein vähän maksamaan.

Melko tarkalleen kymmenen vuotta sitten äitini ja tätini vierailivat Riossa. Myös heidän kanssaan kävimme CCBB:ssä. Silloin meneillään oli eroottisen taiteen näyttely, jonka ristimme pimppinäyttelyksi. Erään taitelijan teokset olivat nimittäin eri materiaaleista tehtyjä häpyjä. Muistan erityisesti kahtia taivutetut olutpullon korkit.

Viime vuonna siellä oli Picasso-näyttely, mutta jono kiersi melkein korttelin ympäri joka kerta kun kävimme tarkastamassa tilanteen. Näkemättä jäivät. Alakerran aulassa näin kuitenkin jonkin tanssiryhmän, muistaakseni flamencoa. Samaan aikaan rakennettiin jo uutta näyttelyä, josta tämä alla oleva kuva on.



Tuo rakenteilla ollut teos vetosi minuun jostain syystä sillä hetkellä kovasti nimenomaan tuolla tavalla keskeneräisenä. Aulan reunoilla oli pinoissa lisää ikkunanpuitteita ja ovenkarmeja.

Sittemmin selvitin, että kyseessä oli kiinalaisen Song Dongin näyttely. Tuo tekeillä ollut, ilmeisesti hukkamateriaaleista rakennettu teos kätki valmistuessaan sisälleen palatsimaisen tilan peileineen, mattoineen ja koristeellisine valaisimineen. ”Astut sisään palatsiin, jonka CCBB:n arkkitehtuuri tekee, löydät favelan, ja favelan sisältä toisen palatsin”, sanoi näyttelyn kuraattori.  

Näyttelyiden antia kelpaa sitten arvioida vaikkapa lähikujien mukavissa kapakoissa.


CCBB löytyy osoitteesta Rua Primeiro de Março, 66.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Choro, chorinho


Tiedättehän ne vauvoille tehdyt soittolelut, jotka narusta vetämällä soittavat tuutulaulun. No, choro-musiikki kuulostaa mielestäni usein aikuisille tehdyltä soittolelulta.

Aina säännöllisen epäsäännöllisesti katson Mika Kaurismäen tavattoman hienon elokuvan nimeltä Brasileirinho. Se kertoo Riossa 1800-luvun lopulla syntyneestä choro-musiikista. Ja sen musiikin soidessa kelpaa kuulkaa ikävöidä tuttuja maisemia joita elokuvassa vilahtelee. Sitä paitsi elokuvassa on tavattoman kaunis valo.


Choro ei varsinaisesti ole musiikkilaji, vaan pikemminkin tapa soittaa. Sana choro tarkoittaa itkua. Jotkut kappaleet ovat sambaa, jotkut valssia. Choron moninaisuus kuuluu ja näkyy myös Brasileirinhossa. En saa silmiäni irti ruudusta niissä kohdissa, joissa upeannäköinen pari tanssii gafieiraa. Jos jotain niin gafieiraa haluaisin osata tanssia!

Kaurismäen ja Brasileirinhon ansiota on se, että koskaan löysin Yamandu Costan. Yamandua pidetään yhtenä Brasilian lahjakkaimmista kitaristeista. Mutta muut osaavat arvioida lahjakkuutta paremmin, minä tyydyn nauttimaan.



Viimeksi katsoessa huomasin, että Brasileirinhossa Teresa Cristinan kanssa esiintyvä Pedro Miranda on sama Pedro Miranda kuin tässä Clarice Magalhãesin videolla, joka ei ole choroa, mutta joka kannattaa katsoa sekä ihastuttavan kappaleen että Rio-maisemien vuoksi. Ja taas tuo sama puoleensavetävä valo!

Elokuva on valmistunut vuonna 2005 eli silloin kun vielä asuin Brasiliassa. Siinä näkyy monta sellaista asiaa, joita ei enää ole. Santa Teresan vanha, keinahdellen etenevä keltainen raitiovaunu. Praça XV:n aukion yllä kulkenut jäätävän ruma maasilta, perimetral. Rion ja Niteróin keskustojen välillä kulkeneista vanhoista lautoista se, jossa saattoi istua ulkona ja nostaa jalat reelingille. Joskus siinä kuuli lentokoneen jylinän ja heti seuraavaksi näki koneen laskeutuvan lautan ylitse Santos Dumontin lentokentälle. 


Elokuvassa kuullaan monta tunnettua choroa, kuten Zequinha de Abreun säveltämä ja Carmen Mirandan aikoinaan tunnetuksi tekemä Tico-tico no fubá sekä Pixinguinhan Carinhoso, jonka kuuleman mukaan kaikki brasilialaiset osaavat laulaa ulkomuistista. Oma suosikkini elokuvan kappaleista on ehkäpä Jacob do Bandolimin kaunis, kaunis Santa Morena. Mutta kuunnelkaa varmuuden vuoksi myös saman säveltäjän Noites Cariocas ja päättäkää itse.

Niin ikään Rioon sijoittuva elokuva Musta Orfeus päättyy kohtaukseen, jossa lapset tanssivat nousevan auringon valossa. Brasileirinhossa aurinko laskee lasten tanssiessa Copacabanalla. Taustalla soi Waldir Azevedon kappale, jolta elokuva sai nimensä.

Lisää choroa löytyy täältä.