Mitä just nyt ikävöin

Eilen ikävöin taas kovasti magélaisia ystäviämme. Haluaisin kokkailla anopin keittiössä ja jutella samalla naapurin lapsille, jotka äitinsä on lähettänyt auttamaan ruoan valmistuksessa. Tai mennä syömään naapurin miehen tekemää pastaa (tosin hän usein kutsuessaan ilmoittaa illan menun olevan kananjalkoja).

Tämä illastaminen puolin ja toisin on kaveriporukassamme koko lailla viime vuosien juttu.

Magén kaveriporukkamme pohjana on lapsuudesta asti toisensa tuntenut poikaporukka. Tämä poppoo kokoontuu edelleen pelaamaan jalkapalloa tai grillaamaan, mutta kymmenen vuotta takaperin vaihtuvuutta oli hiukan enemmän. Silloin tällöin nimittäin joku esitteli uuden tyttöystävän, ja kerran tämä uusi tulokas olin minä.

Kokoontumiset olivat melkein aina isoja, ihmisiä meni ja tuli paljon. Ruoka tuli aina grillistä. Miehet, tai ehkä vielä silloin pojat, seisoivat grillin ympärillä olutlasit kädessään, naiset (tytöt) tuoleilla vähän kauempana. Minä jäin puolisoni kanssa miesten seuraan, sillä olen ujo.

Joitain vuosia sitten halusin kokeilla toisenlaisia juttuja. Halusin laittaa ruokaa ja kutsua pienen porukan syömään ja jutustelemaan sillä tavalla kuin Suomessa on tapana. Pöydän ympärille. Alle kymmenen henkeä. Jotain muuta kuin grilliruokaa. Viiniä myös. Puolisoni varoitteli, että porukka on kovin ennakkoluuloista. Hän pelkäsi, että loukkaannun ja petyn, kun ruokani ei kelpaakaan heille.

Etkö sä keitä niitä lasagnelevyjä? - En, kastike kypsyttää ne uunissa.

Ei ne tykkää noista kuivista viineistä. - No mä taas en tuota käynyttä marjamehua juo. Sit otetaan molempia.

Kasvislasagnea? Ne on kyllä tottuneet syömään lihaa. - Mutta mun kasvislasse on tosi hyvää. Ja jos ei kelpaa niin ovat ilman ja lähtevät kotiin.

Kasvislasagnen resepti meni kerrasta jakoon, kasvisburgereita söivät naapurin lasten kaveritkin. Vitsailemme yhteisestä, eteläbrasilialaisesta psykoterapeutistamme Marcus Jamesista (viinimerkki). Eikä illanistujaisia järjestetä enää vain meidän keittiössämme.

Kymmenen vuoden takainen, isompi porukka on tiivistynyt. Pariskunnat ovat vakiintuneet. Isojakin juhlia on, varsinkin syntymäpäivinä, mutta nekin ovat nykyisin erilaisia: miehet ja naiset juttelevat sekalaisissa ryhmissä ja välillä joku komentaa jonkun lasta varomaan ohi ajavia autoja.

Vielä useammin kuitenkin istumme iltaa porukalla, johon nykyisin yleensä kuuluu kolme pariskuntaa. Se porukka, jolle aloin illallisia kokkaamaan.

Ei kaikki kuitenkaan heti ihan unelmanpehmeästi mennyt. Alussa minä stressasin siitä, etten tiennyt, monelleko lasagnea pitäisi laittaa. Onko lapset tulossa, onko siskosi kotona, onko sen miesystävä ja sen lapset tulossa? Stressasin siitä, etten saa ruokaa valmiiksi siihen kellonaikaan mennessä kuin vieraat oli kutsuttu. Sitten hermoilin siitä, että vieraat eivät saapuneet sovittuun kellonaikaan.

Vähitellen kävi niin, että tulimme kaikki toisiamme puoliväliin vastaan – ja ylikin. Vieraat alkoivat saapua jopa etuajassa, ja minä puolestani kokkailin rennosti viinilasi kädessä ja lähdin vielä suihkuun siinä vaiheessa kun muut jo nälkäisinä odottivat pöydän vieressä.

Joskus mietimme, mistä muutos johtui. Meistäkö, vai siitä, että kaikki kasvoimme aikuisiksi ja intressit muuttuivat? Siitäkö, että yksi porukan naisista on aina tykännyt ”kaikesta erilaisesta”, muttei ennen juuri saanut ideoilleen tukea. Vai siitä, että pienellä, tutulla porukalla oli mukava kokeilla erilaisiakin juttuja?

Nykyisin oletusarvo alkaa jo olla, että mikäli olemme Magéssa, illalla syödään porukalla jotain. Erään kerran taas mietimme puolisoni kanssa, josko laittaisimme illalla ruokaa. Jääkaapista puuttui joitain aineksia, ja päätimme kysyä, pääseekö kukaan tulemaan, ennen kuin haemme kaupasta lisää.

Puolisoni soitti naapurin miehelle kysyäkseen heidän iltasuunnitelmistaan. Sano sille, että tuo töistä tullessaan kaupasta basilikaa ja viiniä, vitsailin. Vähän ajan päästä puolisoni nauroi kovaan ääneen. Katsoin kysyvästi.

Se oli jo kaupassa viinihyllyn edessä.