Kotikaupunkini Lahden jätevedet laskettiin Vesijärveen aina 1970-luvun puoliväliin saakka, teollisuuden jätevedet vielä hiukan pidempään. Varhaisin muistoni järvestä liittyykin veden likaisuuteen - siinä ei uitu.
Ensimmäinen muistoni Guanabaran lahdesta on samankaltainen: opin pian Rioon saavuttuani, että karkean säännön mukaan valtamerirannoilla uidaan, kun ne ovat päivän lehden mukaan uimakelpoisia ja lahdenpuoleisilla rannoilla ei varmuuden vuoksi uida silloinkaan.
En ole uinut.
Sen sijaan olen istunut lahden pohjukassa Piedaden rannalla ja katsellut kalastajien veneitä. Miettinyt mistä kohtaa lahtea on pyydetty se kala, jota Magén kaupoissa myydään. Tutustunut paikallisten ympäristöaktivistien työhön.
Olen tuijottanut veteen Niteróista Rioon kulkevan lautan ulkokannelta ja siristänyt silmiäni erottaakseni, liikkuuko vedessä meduusa vai muovipussi.
Olen iloinnut siitä, että Magésta Manilhaan johtavan tien turvallisuus paranee kun se laajennetaan, mutta ollut samalla huolestunut siitä, mitä laajennuksesta aiheutuu Guapimirimin luonnonsuojelualueelle jota tie halkoo.
Se luonnonsuojelualue nimittäin pitää muutoin pahasti saastuneen Guanabaran lahden hengissä.
Olympialaisten vuoksi kansainvälinenkin media on viime vuosina ollut kiinnostunut Guanabaran lahden tilasta. Esimerkiksi tässä
The Globe and Mailin laajassa jutussa
kuvataan, miksi lahti on niin saastunut ja tarkastellaan sen puhdistamiseen liittyviä poliittisia ongelmia.
Jutut lahden tilasta ovat usein kuin prisma Rion seudusta laajemminkin: luonnonkaunis, satumainen paikka, jota riivaa opportunistinen politiikka, jonka seurauksista kärsivät ensimmäisenä, ensisijaisesti ja eniten köyhät.
Kuva on kieltämättä realistinen: poliittinen tahto Guanabaran lahden puhdistamiseksi on vähissä ja vaikka sitä löytyisi enemmänkin, niin esimerkiksi tilaa vesihuollon järjestämiselle ei
tiheästi asutuilla alueilla välttämättä enää löydy. Asuintaloja pitäisi kenties purkaa, eikä välttämättä olisi helppoa saada köyhien alueiden asukkaita kannattamaan purkamista. Heillä on
kaikki syyt olla uskomatta julkishallinnon lupauksiin, oli kyse sitten peruspalveluista tai uusien asumusten löytymisestä purettujen tilalle. Rion kaupungilla on pitkä ja ruma historia kaupunkisuunnittelusta mallilla häädä-pura-unohda.
Joskus mietin, onko Guanabaran lahti jo menetetty. Onko koko Rion seutu menetetty.
Eilen luin biologi ja dokumentaristi
Ricardo Gomesin haastattelun.
Baía urbana -nimistä dokumenttia viimeistelevä Gomes pelkää, että puhe Guanabaran lahdesta viemärinä tai käymälänä lyö lahteen menetetyn tapauksen leiman, eivätkä ihmiset enää aktivoidu toimimaan sen puolesta.
Vielä joitain vuosia sitten olisin inttänyt Gomesille, että ihmisille pitää lyödä kylmät faktat pöytään, jotta tajuavat nostaa hanurinsa ja toimia, kiireesti.
Sittemmin työ maailmanparannuksen parissa on paitsi opettanut kirjoittamaan lyhyempiä kappaleita, myös saanut ymmärtämään, etteivät ihmiset muuta toimintaansa pelkän asiantuntijatiedon vuoksi. Tarvitaan tunne. Tarvitaan myös toivoa.
Täällä asuessa toivon ylläpitäminen ei ole aina helppoa. Mutta jotenkin siinä on onnistuttava, sillä muuten missään ei ole mitään mieltä.
Huomenna ajan taas vanilla Guapimirimin luonnonsuojelualueen halki kohti Niteróita ja ylitän Guanabaran lahden lautalla. Suosikkikirjakaupassani Folha Secassa on valokuvaaja
Custódio Coimbran ja toimittaja
Cristina Chacelin Guanabaran lahtea käsittelevän (valokuva)kirjan julkaisutilaisuus. Kirjan kannessa on kuva delfiinistä - niitä on lahdessa vielä, mutta määrä on vähentynyt rajusti.
Tänään sain tietää, että Guapimirimista tehdään kahden ja puolen tunnin delfiinintarkkailuretkiä, joissa myös tutustaan paikalliseen kalastukseen sekä luonnonsuojelualueen toimintaan. Paluumatkalla noustaan jokea pitkin mangroven halki - ja ehkä nähdään
leveäkuonokaimaani! Haluan sellaiselle retkelle.
Delfiinejä on yhä. Guanabaran lahti ei ole kuollut. Ja kuten Brasiliassa sanotaan,
esperança é a última que morre.
Toivo kuolee viimeisenä.
