Ensinnäkin olemme viettäneet suurimman osan ajasta Magéssa (tai jossain pusikossa). Täällä olympialaisista puhuvat lähinnä Globo-kanavan uutisankkurit televisiossa. Niissä uutislähetyksissä kerrotaan innostuneista ihmisistä ja kiiltävistä uusista rakennuksista. Ongelmat (ja journalismi) loistavat poissaolollaan.
Riossa käydessämme, ja tässä hivuttaudutaan lähelle toista syytä, olemme havainnoineet olympialaisten vaikutusta omakohtaisesti lähinnä julkisen liikenteen näkökulmasta. Pohjoisen suunnalta tulevien kohtaama, jo ennestään helvetillinen kaaos ruuhkineen on saanut aivan uudet mittasuhteet. Nähtäväksi jää, kuinka paljon johtuu esimerkiksi satama-alueen keskeneräisyydestä ja olympialaisten aiheuttamista poikkeusjärjestelyistä ja kuinka paljon jää jäljelle, kun soihtu sammuu.
Toinen syy siihen, ettei tätä blogia ole koristeltu olympiarenkain on kisojen hinta. Enkä nyt puhu huikeista budjetin ylityksistä.
Olympialaiset (ja tätä ennen jalkapallon MM-kisat) ovat olleet uusi syy tehdä politiikkaa niin kuin Riossa on aina tehty: pienen eliitin etuja entisestään vahvistaen, vauraita alueita suosien ja pienituloisista ja heidän arjestaan viis veisaten.
(Viime viikolla erään sanomalehden kannessa julistettiin armeijan nujertaneen kaupungista väkivallan. Samaan aikaan erään favelan asukkaat olivat kolmatta päivää peräkkäin poliisioperaation ja luotien keskellä. Lehden otsikko kuvaa hyvin sitä, mitä "kaupunki" täällä mediassa tarkoittaa.)
Luulin ja toivoin, että urheilukisojen aikaansaama lisääntynyt kansainvälinen huomio toisi jonkinlaista muutosta tai edes painetta toimia toisin. Niin ei näytä käyneen.
Viime perjantaina jonotin Rion sydämessä sijaitsevan Odeon-elokuvateatterin ulkopuolella yhtä viidestäsadasta ilmaisesta lipusta, joilla pääsi katsomaan neliosaisen minisarjan nimeltä Contagem regressiva, lähtölaskenta.
Se oli elämäni vaikuttavin elokuvakokemus.
Sarjan neljä osaa kertovat siitä, millaista politiikkaa Riossa on megatapahtumien varjolla tehty: häätöjä valheellisin perustein, köyhien alueiden asukkaiden kontrollointia ja eristämistä muusta kaupungista, julkisen rahan suuntaamista sinne, missä ihmisillä jo on eniten. Siitä miten köyhien tai etäisten alueiden asukkaiden arjesta ja elämistä viis veisataan.
Nämä eivät ole uusia, urheilun megatapahtumien Rioon tuomia ongelmia. Ne ovat olleet politiikan modus operandi niin kauan kuin Riossa on politiikkaa tehty.
Mutta Riossa on paljon muutakin kuin suuria ongelmia.
On kansalaisyhteiskunta, jonka toiminnan laajuus, intensiivisyys ja monipuolisuus vetää tuhansien yhdistysten maasta tulleen tarkkailijan hiljaiseksi. Ei tule ensimmäiseksi eikä toiseksikaan mieleen kysyä, voisinko olla jotenkin avuksi. Nämä ihmiset kyllä tietävät mitä tekevät.
Odeonissa esitetty näytös oli siitä yksi osoitus - videoilla puhuivat asioihin perehtyneet asukasaktivistit, jotka asettivat tapahtumat historialliseen kontekstiin ja analysoivat ongelmia. Sarja oli toteutettu niin, että puhujina olivat koko ajan asukkaat itse: katkeamattomia puheenvuoroja ilman haastattelijan kysymyksiä - haastattelijaa ei edes näkynyt. Aktivistien kirjoittamaa musiikkia ja runoutta (ja millaista runoutta!). Myös näkymätön kertojaääni oli eräs aktivisteista.
Yksi videolla haastatelluista aktivisteista on tuttu puolisoni työn kautta. Hän istui näytöksessä vieressäni, mikä myös sai välillä ihoni kananlihalle huolimatta siitä, että pari viikkoa sitten istuimme saman pöydän ääressä juomassa olutta ja nauramassa typerille vitseille. Hänen lisäkseen videoilla esiintyi eri-ikäisiä ihmisiä eri puolilta Rioa. Suurin osa heistä ei ollut valkoisia.
Esityksen jälkeen tekijät ja videolla esiintyneet jakoivat ajatuksiaan lavalla. Paitsi se näkymätön kertojaääni.
Sarjan läpi kuljettaneet runotkin kirjoittanut Elaine Freitas kuoli edellisellä viikolla. Sinä iltana kukaan ei Odeonissa puhunut mikrofoniin mainitsematta hänen nimeään. Sinä iltana kukaan ei maininnut hänen nimeään ilman spontaaneja aplodeja ja kyyneliä yleisössä. Sinä iltana esityksen jälkeen en pystynyt sanomaan enää mitään.
***
Urheilun megatapahtumat ovat tehneet Riosta ja Brasiliasta viime vuosina maailman kiinnostuksen ja huomion kohteen. Mutta minua kiinnostaa enemmän, mitä Riossa tapahtuu sen jälkeen.
Odeonissa puhuneet aktivistit viittasivat jatkuvasti yhteisöön tai joukkoon. He kaikki kiittivät toisiaan inspiraatiosta ja tuesta. Heidän verkostonsa on laaja niin maantieteellisesti kuin osallistujien taustojen osalta.
Siitä asti kun tulimme tänne, olen huomannut, että monien (ymmärrettävä) turtumus suuriin ongelmiin on säröillä: yhä useampi puhuu, eivät vain aktivistit, ja yhä useampi kuuntelee. Yhä useampi toimii paremman, kestävämmän ja oikeudenmukaisemman tulevaisuuden puolesta. Yhden tai monen asian puolesta, arjessaan tai julkisesti.
Olympialaiset on tämän rinnalla aika vähän kiinnostava asia.
Ajattelin aikaisemmin, että juuri tämä aika, poliittisen myllerryksen ja olympialaisten risteys olisi erityisen kiinnostava hetki olla Riossa. Olen ollut vähän hämmentynytkin, kun niin ei ole ollut. Eikö Rio enää sytytä minua, eikö saa ajattelemaan, turruttaako vain? Vai enkö enää kiinnostu ylipäätään mistään - ja mitä sitten tulee opintovapaasta?
Ymmärrän nyt, että olen katsonut liikaa sinne missä kansainvälinen huomio on. Unohtanut uutisia seuratessani sen, ettei ongelmia tuottava politiikan ylätaso ole täällä ennenkään ollut se, mikä uteliaisuuteni ja oppimishaluni herättää.
***
Olympialaiset avataan perjantaina. Me lennämme maanantaina koilliseen lomalle. Sen jälkeen palaan tähän rakkaaseen paikkaan ja aion ottaa loppuvuodesta kaiken irti.
Sillä nyt uskon taas sen olevan mahdollista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti