lauantai 13. elokuuta 2016

Pelkäämiseen ei totu

Rion turvattomuus on ollut olympialaisten aikana useamman uutisen aiheena. Kirjoitin aiheesta hyvin kapeasta näkökulmasta (eli omastani) maaliskuussa. Silloin mietin, vieläkö tähän tottuisi.

Tottuu sikäli, ettei se enää juuri yllätä. Ei silloinkaan, kun pelon maantieteen rajat muuttuvat, kuten Magéssa on viime vuosina käynyt.

Ei totu siinä mielessä, että lakkaisi pelottamasta. Ei nimittäin lakkaa.

Omaa Rio-kokemustani on alusta asti sävyttänyt metropolialueen halki kulkeminen ja runsas julkisissa kulkuvälineissä istuminen. Mikäli päättäisimme muuttaa tänne pysyvämmin, asuinpaikkamme ei todennäköisesti olisi Magé, sillä täältä liikkuminen on hidasta, kallista ja stressaavaa. Joskus myös turvatonta.

Eräällä kerralla valitsimme suoraan Rioon menevän vanin ja matka oli sujuva huolimatta siitä, että rahastaja (tämä on muuten sangen kiinnostava ammattikunta) otti istumapaikoilla matkustavien lisäksi kahdeksan ihmistä seisomaan, sillä "tossa ihan seuraavalla pysäkillä jää porukkaa pois". Tämä lause tarkoittaa yleensä sitä, että yksi ihminen jää pois eikä todellakaan seuraavalla pysäkillä.

Samalla matkalla Zona Norten läpi ajaessamme luimme Facebookista, että eräässä tien varren faveloista oli meneillään poliisioperaatio - tielle asti operaatiosta ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut mitään. Tämä kuvaa hyvin sitä, kuinka ihmisten kokemukset Riosta vaihtelevat suuresti sen mukaan, missä itse kukin asuu ja aikansa viettää. Ilman sosiaalista mediaa ja asukkaiden viestejä me emme luultavasti olisi kuulleet koko operaatiosta, sillä ne eivät läheskään aina päädy uutisiin.

Seuraavalla kerralla valitsemme jälleen vanin, joskin päätämme istua ikkunan puolella, jotta käytävällä seisovien hanurit eivät tulisi syliin.

Ennen auton lähtöä etupenkille hyppää kaksi nuorta miestä, jotka puhuvat kovaan ääneen ja antavat rivien välissä ymmärtää olevansa a) vaarallisia ja b) huumekauppiaita. Tuskin ovat, muutoin olisivat hiljaa. He ovat hiukan itseäni nuorempia ja vaikuttavat olevan kuskin tuttuja.

Lopulta lähdemme liikkeelle. Maantielle päästyämme kiroan jo valintaamme ja mietin, missä vaiheessa pitäisi hypätä pois ja odottaa bussia. Kuski ajaa kovaa (tavallista täällä) ja holtittomasti (ei tavallista), ikään kuin kavereilleen näyttääkseen.

Yhdellä pätkällä kuljettajamme leikkaa vasemmalta kaistalta rekan ja bussin edestä pysäkille. Rekka painaa torvea korvani juuressa. Toisen törmäyksen kuski väistää hiuksenhienosti ja jampesterit vieressä kehuvat, että kuka tahansa muu olisi törmännyt.

Kuka tahansa muu olisi tajunnut ajaa varovaisemmin eikä olisi ollut lähelläkään törmätä, mietin minä. En kuitenkaan sano mitään ääneen. Ei sano kukaan muukaan, vaikka muiden matkustajien silmistä ja ilmeistä näkee, ettei tilanne ole kenenkään mielestä normaali, saati miellyttävä.

Täällä ei ikinä tiedä. Ei tiedä, miten kuski reagoisi kritiikkiin, hermostuisiko ja ajaisiko entistä lujempaa. Ei lopulta kuitenkaan tiedä, keitä hänen kanssaan edessä istuvat ovat. Joten kaikki, myös isot ja vahvat miehet istuvat (tai seisovat) hiljaa ja toivovat, että pääsemme ehjinä perille. Itse asiassa ainoat, jotka tällaisissa tilanteissa joskus saattavat avata suunsa, ovat vanhat naiset.

Kun saavumme Avenida Brasilin liittymään, huokaisen helpotuksesta. Tie on niin tukossa, ettei siinä mahdu ajamaan kovinkaan lujaa, saati ohittelemaan. Mutta huokaisen liian aikaisin - juuri tästä syystä kuljettajamme päättää ottaa sittenkin pikatien. Ja taas mennään.

Pyydän puolisoani painamaan kuskin kasvot mieleen. Seison jatkossa mieluummin vaikka kaksi  tuntia käsilläni ilmastoimattomassa ruuhkabussissa kuin astun tämän vanin kyytiin.

Loppumatkasta rahastaja ärjyy ihmisille, jotka eivät tajua toistamiseen kertoa, missä haluavat jäädä pois. Matkustajia jätetään keskelle pikatietä, sillä kuljettaja ei halua ajaa hitaalla reunakaistalla. Autot suhahtelevat ohitsemme, kun ihmiset nousevat ulos.

Me jäämme pois ensimmäisessä paikassa, josta on yhteys määränpäähämme. Olen niin vihainen että pystyn tuskin puhumaan.

Moni asia tekee Riosta vaarallisen, etenkin Zona Sulin ulkopuolella. Aseellisia ryöstöjä tapahtuu myös busseissa ja vaneissa. Siksikin on raivostuttavaa, että joku vastuuton urpo leikkii huvikseen viidentoista ihmisen hengellä ihan vain kavereilleen näyttääkseen.

Ja se vasta raivostuttaakin, etten täällä sellaisessa tilanteessa uskalla avata suutani.



  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti