Brasiliassa olen useammin hiljaa

Usein kun istun sellaisessa paikassa, josta iso määrä ihmisiä kulkee ohi, vaikka rautatieasemalla, nappaan katseellani kiinni jostakusta. Mietin kuka hän on, mistä tulossa, minne menossa, millainen päivä hänellä on, mitä hän toivoo elämältään, millainen perhe hänellä on. Ja ennen kuin ehdin ajatuksissani kovin pitkälle, tämä ihminen on jo kadonnut vilinään.

Ohitseni kävelee satoja ihmisiä, joiden elämästä minä en tiedä mitään. Tunnen itseni tosi pieneksi.

En sillä tavalla pieneksi, ettei minulla tai millään mitä teen olisi mitään väliä. Vaan sillä tavalla, että muistan, miten vähän tiedän ja miten vähän näen. Ja että paljon jää näkemättä, vaikka miten tarkasti yrittäisin katsoa. Että usein en edes tiedä, mihin kaikkialle voisin katsoa.

Olen sahannut täällä bussilla, metrolla, lautalla ja junalla metropolialueen poikki ja halki. Olen löytänyt ystäviä ja saanut perheenjäseniä sekä joitain pinnallisia tuttavuuksia eri-ikäisistä ihmisistä erilaisilta asuinalueilta, etnisyyksistä, sosioekonomisista asemista, sukupuolista ja uskonnoista.

Olen elänyt Riossa ja Rioa persaukisena vastavalmistuneena asukkaana, lyhyelle lomalle vakituisesta työsuhteesta tulleena. Tyttöystävänä, perheenjäsenenä, opettajana. Ulkomaalaisena, suomalaisena, valkoisena, naisena. Sydän särkyneenä, onnellisempana kuin koskaan.

Olen uusissa ympäristöissä ja porukoissa mieluiten hiukan sivussa ja kuuntelen ennemmin kuin puhun itse. Niin on ollut myös Rion ja riolaisten kanssa. Ja koska en vieläkään tunne tätä paikkaa ihan omakseni, kuuntelen ja kyselen edelleen aika paljon enemmän kuin puhun. Joskus vetäydyn ikään kuin autopilotilla niin paljon, että se harmittaa itseänikin, mutta useimmiten olen innoissani kaikesta siitä, mitä kuulen ja opin.

Olen joskus vitsaillutkin, että kaikkein eniten opin Riosta ja brasilialaisista silloin, kun jo ymmärsin portugalia hyvin, mutten vielä puhunut sitä kovin sujuvasti itse.    

Mutta pienuuden ja oppimisen kokemusten lisäksi vuosien varrella on käynyt joskus niinkin, että tämä paikka ja ihmiset ovat alkaneet tuntua tutuilta. Että yhä harvempi asia yllättää tai saa kysymään. Että selitys on valmiina kielen päällä silloinkin, kun joku muu vielä sattuu yllättymään, kysymään tai pohtimaan.

Mutta sitten käy taas niin, että jossain ruuhkabussissa, lautalla, jonossa pysähdyn katselemaan ihmisiä. Onneksi käy.

Pelottaa sellainen ajatus, että jonain päivänä kysymysten tilalla olisi vain tyyni varmuus kaikesta.

Etten enää muistaisi kuunnella.