Mutta huolimatta esimerkiksi siitä, että syntyvyys on Brasiliassa vain hieman Suomea korkeammalla tasolla, lapsettomuus tuntuu olevan täällä isompi tabu. Tämä koskee tahatonta, mutta myös ja etenkin vapaaehtoista lapsettomuutta.
Suomessa lähipiirissäni on useita ihmisiä, joiden lapsiluku on toivottua pienempi, tai joille lasten saanti on ollut pitkän odotuksen takana. Minulle oli siis varsin selvää, että lapsia ei niin vain tehdä jo ennen kuin kysymyksiä aiheesta alettiin joskus kolmenkympin korvilla kohdistaa minuun.
Suomessa niitä kysymyksiä on kuitenkin aina kohdallani ollut paljon vähemmän kuin Brasiliassa. Läheisetkään ihmiset (jotka saavat puolestani asiasta kyselläkin) eivät välttämättä siellä ota asiaa puheeksi. Ja vähemmän läheistenkin kysymykset alkavat useammin sanalla "haluatteko" kuin "koska".
Täällä on toisin. "Haluatteko" skipataan (tarpeettomana?) ja siirrytään suoraan kysymykseen "koska", luultavasti miettimättä sen kummemmin kysymykseen liittyvää oletusta siitä, että kaikki pystyvät lapsia saamaan.
Ja kun lasta ei näy, suorapuheisimmat alkavat kysellä, että missä se on. Ja voin muuten kertoa, että "ei helvetti, unohdettiinko me taas kaksoset Heathrow'n kentälle" ei lopeta sitä keskustelua.
(Appivanhempiani rakastan muiden syiden ohella siksi, että he eivät ole *koskaan* tarjonneet näkemyksiään asiasta. Eivät kysymyksin, eivät oletuksin tai kannanotoin rivien välissä.)
Vuosia sitten yhdessä vähän vieraammassa illallisporukassa hermostuin suorasukaisiin uteluihin ja sanoin aika viileästi (ja hieman voimakkaammin kuin tuolloin ajattelin), etten halua lapsia lainkaan. Sitä seurannutta tunnelmaa on vaikea kuvailla. Vähän kuin olisin loukannut jotakuta porukassa tosi rumasti.
Jos lapsettomuus on tabu, niin vapaaehtoinen lapsettomuus ei ole edes sitä. Sitä ei yksinkertaisesti tunnu olevan olemassa. Muistan kyllä lukeneeni pari vuotta sitten yhden artikkelin siitä, miten lapsetonkin elämä voi olla onnellista. Artikkeliin oli haastateltu useampaa vapaaehtoisesti lapsetonta naista (vai olikohan siinä pariskunnat?) ja sen punainen lanka tuntui olevan kuvailla, millä eri tavoilla nämä ihmiset ovat täyttäneet emotionaalisen tyhjiön elämässään...
Mutta ei kyselyistä välttämättä selviä helpolla vaikka lapsitoive olisikin, jos se toive ei vastaa odotuksia. Erääseen lapsitoivekysymykseen vastasin, että olen joskus miettinyt adoptiota. Hiukan takellellen kysyjä halusi seuraavaksi tietää, enkö siis voi saada biologista lasta. Kun sanoin, ettei tällaista ongelmaa tiedossani ole, minulle ei selvästikään löytynyt sopivaa lokeroa.
Olen miettinyt paljon sitä, miten täkäläiset tahattomasti lapsettomat naiset kokevat aiheesta kyselemisen ja kysymyksiin sisältyvät ennakko-oletukset. Brasiliassa ihmiset nimittäin puhuvat usein henkilökohtaisista ongelmistaan paljon avoimemmin kuin Suomessa. (Itse en ole tätä tapaa koskaan omaksunut, sillä en oikein tiedä miten suhtautua siihen myötätunnon ja hyvää tarkoittavien neuvojen määrään.)
En kuitenkaan ole varma, koskeeko tuo yleinen avoimuus myös lapsettomuutta. Tiedän esimerkiksi naapurieni, ystävieni ja ohuempienkin tuttavuuksien taloudellisista ongelmista ja parisuhdeongelmista, mutta tahaton lapsettomuus on hyvin harvoin pöydällä missään keskustelussa. Enkä tarkoita nyt siis sitä, etteikö joku haluaisi kertoa omasta lapsettomuudestaan juuri minulle, vaan sitä, etten muista juuri koskaan kuulleeni kenenkään esimerkiksi mainitsevan, että joku tuttu tai tutun tuttu kärsii asiasta, tai että televisiossa oli ohjelma aiheesta.
En tiedä, millaisia eroja ihmisten käsityksissä tai suhtautumisessa lapsettomuuteen (mikä sen syy onkin) tai lapsettomiin naisiin on esimerkiksi eri yhteiskuntaluokissa tai eri koulutustaustan omaavilla. Uskoisin että eroja on, mutten oman kokemukseni perusteella osaa sellaisia nimetä. Ja koska täytän tänä vuonna jo 36, omakohtaista kokemusta näistä tilanteista karttuu yhä harvemmin.
Sinänsä ironista, että nyt kun energia ei enää mene tunkeilevien kysymysten välttelyyn, minulla alkaisi olla halua keskustella aiheesta (tosin edelleen lähinnä yleisellä tasolla). Oma tietämättömyys alkoi myös tätä kirjoittaessa häiritä siinä määrin, että tästä täytyy nyt ottaa vähän tarkemmin selvää. Tässä tuntuu nimittäin olevan yksi sellainen teema, jossa en välttämättä edes tajua, mitä kaikkea en omalta paikaltani käsin näe.
Kommentit ovat aina tervetulleita ja nyt kiinnostaisi erityisesti se, jos ja kun jollain on täältäpäin kovin toisenlaisia tai muutoin kuvaa täydentäviä kokemuksia tai näkemyksiä. Sivusin aihetta myös helmikuussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti