sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Bar Amarelinho

Tuntuu kuin aika pysähtyisi. Kattona keltainen markiisi, etuvasemmalla kaupunginteatterin kaunis rakennus, edessä Praça Floriano -aukio ja satunnaisesti ohi ajava poliisiauto. Kädessä kylmä olut, minulla vaalea, puolisolla tumma. Pöytäliinojen suojaksi asetellussa paperiliinassa on taulukko oluiden laskemista varten, muttemme koskaan ole nähneet kenenkään käyttävän sitä. Joskus tarjoilijat merkkaavat oluiden määrän tukkimiehen kirjanpidolla lasinaluseen.

Puheensorina ympärillämme muuttuu tasaiseksi meluksi sitä mukaa kun Centron toimistotyöläiset laskeutuvat konttoreistaan töidenjälkeisille oluille. Myöhemmin illalla pöytien välissä kävelevä mies jättää diskreetisti pöytien kulmille parin korttelin päässä sijaitsevan Lips-motellin mainoksia. Edelleen käännämme ne laput ympäri nähdäksemme, onko flaijerin takana alennukseen oikeuttava leima. Muinoin huvitimme itseämme veikkaamalla etukäteen illan alennusprosenttia. Joskus ehdotin, että kymmenvuotishääpäivämme kunniaksi meidän pitäisi oikeastaan mennä Koillis-Brasilian sijaan viimeinkin katsomaan, miltä Lips-motellissa näyttää.

Olemme istuneet iltoja Amarelinhossa vuodesta 2005. Puoliso oli tuohon aikaan harjoittelijana läheisen oikeusistuimen viestintäosastolla ja asui vastarannalla Niteróissa. Minä vuokrasin huonetta Zona Sulilla ja opetin englantia Baixadalla. Niinä iltoina kun en istunut bussissa, istuimme Amarelinhossa.



Amarelinho on erityinen kahdesta syystä. Toinen on sen sijainti aukiolla, jota reunustavat niin tavattoman kaunis kaupunginteatteri, taidemuseo, kansalliskirjasto kuin rakennus, jossa Rion kaupunginvaltuutetut kokoontuvat. Toinen on perinne. Ja juuri perinne on syy siihen, että mekin aikoinamme valitsimme Amarelinhon emmekä sen naapuria Vermelinhoa, jonka tarjoilijat yrittävät vimmatusti houkutella Amarelinhoon suuntaavia omiin pöytiinsä.

Listalta löytyvät kaikki perinteiset baarinaposteltavat, mutten osaa sanoa niistä oikein mitään. Lajissaan ne ovat oikein hyviä, mutta me tilaamme melkein aina neljän juuston pitsan. Varsinainen syymme tulla Amarelinhoon on hanaolut. Jääkylmä hanaolut.

Ja nykyään myös yksi tarjoilijoista.

Kun reilu vuosikymmen takaperin istuimme pitkiä iltoja Amarelinhossa, kerran kävi niin, ettei kummankaan debitkortti illan päätteeksi toiminut. Siihen aikaan electronit ja maestrot olivat vielä takkuisten nettiyhteyksien vuoksi kovin epävarmoja. Käteisvaramme eivät riittäneet laskun maksamiseen, joten lähempänä asuvana otin taksin ja ajoin hakemaan luottokorttini. Mittari raksutti hissin kiivetessä ylös ja alas.

Palatessani ravintola oli jo suljettu, puoliso odotteli tarjoilijan kanssa jutellen pöydässä. Kun näin heidän ilmeensä, tiesin, että käyntini oli ollut turha: laite oli lopulta hyväksynyt puolisoni kortin. Olivat kuitenkin minua odotellessaan ehtineet tutustua ja siitä asti olemme aina istuneet tämän tarjoilijan pöydässä. Emme itse asiassa edes mene Amarelinhoon, jollei hän ole työvuorossa.



Yhtenä vuonna vierailimme Riossa karnevaalin aikaan. Bola Pretan blocossa pompittuamme päätimme piipahtaa Amarelinhoon. Se ja koko aukio oli tupaten täynnä ihmisiä. Pahoittelimme ettemme voi jäädä, kun ei tilaa ole. Tarjoilijamme viittilöi kuitenkin meitä odottamaan ja palasi hetken kuluttua ihanan kylmien olutlasien kanssa. Kiitimme ja aloimme siemailla niitä hieman hämillämme seisten. Hetken kuluttua hän palasi kantaen päänsä päällä pöytää, jonka levitti meille jalkakäytävälle. Oli perustellut asian pomolleen sanoen, että niillä on jo oluet, täytyy saada pöytäkin. Seuraavalla viikolla baari oli aidattu niin, ettei pöytien levittäminen olisi enää edes onnistunut.

Vaikka tapasimme puolisoni kanssa alun perin muualla, tutustumisemme ja sittemmin ihastumisemme näyttämönä toimi nimenomaan Amarelinho ja vuosien varrella olemme usein pohtineet elämämme suuntaviivoja nimenomaan siellä. Ehkä tunne päättymättömästä illasta johtuukin juuri tästä. Riossa ollessamme käynti Amarelinhossa on meille riitti siinä missä vaikka omat merkkipäivät.

Keltaisen markiisin alla katsotaan samaan aikaan menneeseen ja tulevaan. 

torstai 27. lokakuuta 2016

Meidän(kin) pikku kuppila



Viitisenkymmentä metriä tätä katua alaspäin on baari. Ihan tavallinen kulmabaari, paitsi että keskiviikkoisin siellä soitetaan choroa ja siksi pöytiä levitetään kulman molemmin puolin. Soitto alkaa seitsemän kieppeillä ja jos tulee vasta kahdeksalta, ei luultavasti saa tuolia. Osa porukasta levittäytyy viereiselle, pienelle aukiolle ja siitä rinnettä ylös kipuaville portaille.  

Jos olemme keskiviikkoiltana Riossa, pysähdymme vähintään ohi kulkiessamme hetkeksi kuuntelemaan musiikkia.



Eilen ajattelimme piipahtaa paikalla vain yhden oluen verran. Saapuessamme huomaamme kuitenkin, että tilaa on tällä kertaa tavallista enemmän. Se ei yllätä: samaan aikaan viereisessä Lapan kaupunginosassa on meneillään vasemmistopuolueen pormestariehdokkaan kampanjatilaisuus, jonka yleisö koostuu pitkälti samasta porukasta kuin näiden choro-iltojen. Mitä pidemmälle ilta etenee, sitä enemmän paikalle virtaa ihmisiä, joiden puseroihin on liimattu Freixo 50 -tarra. Vaalien toinen kierros on sunnuntaina.

Aikaisemmin päivällä piipahdimme Rion valtionyliopiston viestinnän laitoksella. Myös siellä näkyi lähinnä Freixo 50 -tarroja. Choron äärellä tarroista jutellessamme puoliso muistaa nähneensä yliopistolla yhden siivoojan puserossa toisen ehdokkaan tarran. Freixon tausta on vanhassa keskiluokassa (siis siinä, joka ei taantumassakaan ole vaarassa pudota köyhyysrajan alapuolelle), eikä hänen puheensa ja olemuksensa vakuuta suuria joukkoja Zona Sulin ulkopuolella. Mietin miten opiskelijat mahtavat reagoida tarraan.


Löydämme yhden tyhjän jakkaran, istun sille. Hetken päästä samassa pöydässä istuva vanhempi mies kysyy, joko tiedämme, ketä aiomme äänestää. Selitämme ettemme äänestä Riossa. Hän kertoo aikovansa äänestää tyhjää, sillä ei katso kummankaan ehdokkaan ansaitsevan ääntään. On kuulemma äänestänyt tyhjää jo monta vuotta.

Hän jatkaa kertomalla mielipiteensä toisesta ehdokkaasta. En kerro omaani. Rakastan näitä hetkiä vieraiden ihmisten seurassa. Hetkiä joina ulkomaalaisuuteni antaa mahdollisuuden vetäytyä ulkopuoliseksi ja kuunnella ihmisiä heidän omista lähtökohdistaan käsin, johdattelematta, haastamatta. Oppia.

Hän kertoo muuttaneensa Rioon ja Glóriaan kolmekymmentäkolme vuotta sitten Ilhéuksen kaupungista Bahialta ja haluaa tietää, onko Helsingissä samanlaista tunnelmaa kuin tässä choro-illassa. Kerron kylmästä talvesta, Helsingin kesätapahtumista ja anniskelulaista.

Tämä choro-ilta on vain muutaman vuoden vanha juttu, hän kertoo. Ei oikein tiedä, mistä se alkoi, mutta illan tuoton merkitys on baarin pitäjälle suuri. Hän kysyy, tiedämmekö, että sama mies aloitti suolapaloja myyden viereisessä, pienen pienessä tilassa ja osti vuosien varrella pikku hiljaa koko kulman. Emme tienneet. Saamme myös vinkin läheisen hotellin aamupalasta – sitä tarjotaan nykyisin muillekin kuin hotellin asukkaille, sillä hotellivieraiden määrä on laskussa.

Mietin miten saman kadun hostellit tätä nykyä pärjäävät. Niitä on ainakin kolme. Hostellien läheisyys näkyy myös choro-illoissa: baarin pitäjä vinkkaa välillä puolisoani avuksi, kun baaritiskin lisäksi hänen ja italialaisen asiakkaan välissä on kielimuuri. 


Pöydässämme istunut mies nousee lähteäkseen. Hän tahtoo vielä tietää nimemme ja sanoo, että kenties tapaamme tulevina keskiviikkoina. Toivon niin. Tähän asti olemme tunteneet itsemme choro-illoissa vähän ulkopuolisiksi, mutta tänä iltana tuntuu, että hippunen tämän kolmekymmentäkolme vuotta Glórian katuja tallanneen ystävällisen miehen paikallisuudesta varisi meidänkin päällemme.


Jos satut Rioon keskiviikkona, suuntaa ihmeessä seitsemän jälkeen illalla Glóriaan kuuntelemaan choroa. Löydät baarin kävelemällä metroasemalta viitisen minuuttia Rua Benjamim Constant -katua ylöspäin. Ihmisiä on niin paljon, ettei paikasta voi erehtyä. Illan aikana kiertää hattu, johon voi pudottaa musiikista vapaaehtoisen maksun.

tiistai 25. lokakuuta 2016

Recife ja Olinda

João Pessoasta koillisen retkemme jatkui kohti Pernambucoa ja Recifen kaupunkia. Se on koti 1 625 000 asukkaalle, vaikka tämän linja-autoaseman metropysäkiltä otetun kuvan perusteella voisi toisinkin luulla. Kuulimme myöhemmin, että moni recifeläinen ei edes tiedä, että kaupungissa on metro - se kun kuljettaa lähinnä vähemmän halutuille alueille.

Metrossa tuntuu kuin olisi tullut riolaiseen junaan: sekalainen, meluisa seurakunta, jonka joukossa puikkelehtii silloin tällöin jokunen myyjä, joita vartijat viitsimisensä mukaan hätyyttelevät. Seuraavalta pysäkiltä kyytiin nousee muutama soittaja, ensimmäinen biisi on O Rappan Pescador de ilusões. Nyökkäilemme tyytyväisenä toisillemme: Recife näyttää hyvältä.

Pääteasemalla kävelemme muiden mukana ulos. Taaskaan ei näy yhtään sellaista taksia, jolle kävisi kortti. Kävelemme vähän matkan päähän aukiolle, josta meidät on helppo bongata ja tilaamme 99:n. Matkalla naapurikaupunki Olindaan kuskimme selittää meille, kuinka vältää paikallisten taksikuskien huijausyritykset.


Valitsimme majoittumispaikaksi Olindan vanhankaupungin paikallisen ystävämme suosituksesta. Se on Unescon maailmanperintökohde ja tavattoman söpö ja kuvauksellinen värikkäine taloineen.

Päätämme viettää ensimmäisen illan Olindassa: kävelemme vanhankaupungin ympäri ja syömme kreppilettuja. Illalla pulahdan altaaseen seuranani melkein täysi kuu ja tuo tuulessa hillitysti liikahteleva mangopuu.



Olinda ja Recife ovat kasvaneet kiinni toisiinsa ja vanhankaupungin reunalta pääsee Recifen historialliseen keskustaan bussilla (joita kulkee usein) puolessa tunnissa. Ensimmäisenä kokonaisena päivänä valitsemme kohteeksi Marco Zeron eli kaupungin nollapisteen ympäristöineen.

Marco Zerosta löydän katumyyjältä uuden hatun bussiin unohtamani tilalle. Riossa en käytä hattua kuin korkeintaan rannalla, mutta koillisessa en pärjää ilman.

Vailla määränpäätä kuljeskellen päädymme kadulle, jonka seinää koristavat tällaiset kyltit:



Judeu kadun vanhassa nimessä tarkoittaa juutalaista. Kadulla on Amerikkojen ensimmäinen synagoga, joka on nykyisin museo. Päätämme astua hetkeksi sisään ja suojaan paahtavalta auringolta.

Paikka on melkein tyhjä, mutta yläkerrassa toinen seurue, vanha nainen ja mies sekä nuori nainen juttelevat oppaan kanssa. Lähtiessään he tervehtivät meitä ja valkotukkainen nainen näyttää siltä kuin haluaisi tulla juttelemaan enemmänkin, mutta seurueensa hoputtaa häntä mukanaan ulos.

Hetken päästä opas palaa ja kertoo meille, että kyseinen nainen oli Anne Frankin nykyisin Brasiliassa asuva ystävä. Ihoni on kananlihalla lopun päivää.



Recifestä löytyy monta muutakin tavattoman kiinnostavaa museota. Frevo-musiikin historiasta ja nykypäivästä kertova näyttely oli toteutukseltaan yksi monipuolisimmista koskaan näkemistäni museoista - ja jos tuntui siltä, että jotain puuttui, sen sai kirjoittaa itse liiduilla seinille. Aika moni oli kirjoittanut FORA TEMER eli ulos (silloin vielä väliaikainen presidentti) Temer.

Suosikkini oli toisessa kerroksessa näytetty video, jossa tanssija tanssi vuoroin (teatterin?) lavalla, vuoroin Recifen kaduilla, siis niin, että kuva saattoi vaihtua kesken liikkeen ja liike jatkui toisessa ympäristössä. Yritin etsiä sitä Youtubesta, mutten onnistunut.



Kolmannessa kerroksessa lasilattian alle oli upotettu frevoyhdistysten (onkohan yhdistys oikea sana?) lippuja ja ikkunoihin kirjoitettu runoutta. Niitä ihmetellessämme nuori mies alkoi kutsua ihmisiä tilan keskelle - tarjolla olisi tilaisuus oppia hiukan frevoa!

Yritämme hiiviskellä tilan reunoilla, mutta ihmisiä on niin vähän, että tuntuu epäkohteliaalta jättäytyä pois. Jos frevo ei ole tuttu laji, kannattaa katsoa vaikka tästä, millaisesta tanssista on kyse. Hyvänmielentakuu! Videon perusteella voi myös päätellä, minkälaisia taitureita meistä ehti vartissa tulla...




Kymmenes hääpäivämme, jonka vuoksi koko reissu tehtiin, osui juuri Recifen-Olindan kohdalle. Juhlistamme sitä ravintolassa, jota moni on meille Olindan vanhastakaupungista suositellut. Paikan erikoisuus on täytetyt kurpitsat ja mahtava näköala kohti Recifen valoja.





Meillä on Suomessa Olindasta kotoisin oleva ystävä. Hän esittelee meille Facebookissa ystävänsä, joka lupautuu esittelemään meille Recifeä. Ja tämä oppaamme on hommassa juuri niin mahtava kuin jotain kaupunkia rakastava ihminen vain voi olla: kuljettaa meitä Recifen vanhan keskustan täpötäysillä kaduilla, esittelee paikkoja, joista itse pitää eniten (muun muassa kulttuurikeskuksen, joka on tehty vankilaan, jossa ennen pidettiin poliittisia vankeja) ja kertoo tarinoita (hyvin!).

Sekä vie meidät lopuksi lepuuttamaan jalkojamme oluen ääreen ja esittelee meille omat ystävänsä.


Tunnen oloni Recifessä kovin kotoisaksi, ehkä siksi, että se muistuttaa monella tapaa tunnelmaltaan Rioa, vaikka onkin paljon pienempi. Ja kuten usein Riosta, myös Recifestä haluamme hetkeksi toisen suurkaupungin sijaan johonkin rauhallisempaan paikkaan.

Aamupalaa syödessämme selailemme puolison linja-autoaseman turisti-infosta mukaan nappaamia esitteitä. Yhdessä niistä on turkoosi merenranta, palmuja ja vanha kirkko.

Päätämme lähteä kohti Tamandaréa.


Tämä tarina oli osa Linkulla koillisessa -sarjaa. Muut osat voit lukea täältä.

perjantai 21. lokakuuta 2016

Brasilialainen?


Säännöllisin väliajoin kuulen täällä olevani brasilialainen. Siis ystäviltä, tuttavilta ja joskus jopa ihmisiltä, jotka tapaan ensimmäistä kertaa. Varsinkaan viimeisessä tapauksessa en aina oikein tiedä, mitä asiasta pitäisi ajatella saati miten siihen suhtautua.

Asia heitetään usein small talkina ja puhujan tarkoitus on poikkeuksetta hyvä: hän saattaa viitata portugalin taitooni tai esimerkiksi siihen, että osaan liikkua Riossa paremmin kuin moni paikallinen. Joskus kyse on siitä, että minulla ei katsota olevan joitain sellaisia negatiivisia ominaisuuksia, joita ulkomaalaisiin stereotyyppisesti liitetään. Tai minulla katsotaan olevan sellaisia positiivisia ominaisuuksia, joita brasilialaiset liittävät itseensä.

Tällaisella puheella minut ikään kuin sisällytetään porukkaan, erotukseksi (vieraista) gringoista. Puhujien hyvää tarkoitusta korostaa sekin, että minua ei koskaan sisällytetä mukaan silloin, kun brasilialaisuus nähdään negatiivisena, vaikkapa korruptiosta puhuttaessa.

Joskus kuulee sanottavan, että brasilialaisuus on inklusiivista, mukaan ottavaa, siinä missä jotkut muut kansallisuudet ovat enemmän ulossulkevia. Ja onkin vaikea kuvitella, että täällä vaikkapa huudeltaisiin maahanmuuttajille törkeyksiä siksi, että he pukeutuvat Brasilian jalkapallomaajoukkueen paitaan. En ole myöskään koskaan kuullut Brasiliassa syntyneistä lapsista puhuttavan toisen polven maahanmuuttajina. 

Mutta ihan niin auvoinen tai yksinkertainen ei kuva kuitenkaan ole. Vaikka menneinä vuosina sanottiinkin, että Brasilian passi on väärentäjien suosiossa siksi, että brasilialainen voi näyttää miltä tahansa, ei moninaisuus tarkoita ristiriidattomuutta tai hierarkiattomuutta. Brasilia ei ole koskaan ollut se "rotujen demokratia", jollaisena sitä muinoin markkinoitiin. Kansallisuuteen ja ihonväriin liittyvät hierarkiat kietoutuvat yhteen esimerkiksi rasistisessa suhtautumisessa kuubalaisiin lääkäreihin tai siinä, miten mielellään moni brasilialainen korostaa eurooppalaisia juuriaan.

Toisin sanoen kaikki ulkomaalaiset (tai toiset brasilialaiset) eivät täällä saa yhtä lämmintä kirsikat kakusta -kohtelua kuin valkoinen eurooppalainen ja on hyvä tiedostaa, että tämä kaventaa omaa kokemusta yhteiskunnasta - halusi tai ei.



Minua ja väitettyä brasilialaisuuttani koskevat kommentit ovat joskus tosissaan, joskus huumorilla heitettyjä, mutta aina hyväntahtoisia. Eikä niiden tarkoitus varmastikaan ole kiistää tai kieltää suomalaisuuttani. Siksi tuntuisi hölmöltä aloittaa varsinkaan satunnaisten tuttavuuksien kanssa keskustelua kansallisesta identiteetistäni ja siitä, miten en itse asiassa tunne itseäni lainkaan brasilialaiseksi.

Silti lokerointi häiritsee. Minun positiivinen kokemukseni täällä ei muuta sitä, että useimmiten lokeroinnilla saadaan aikaan enemmän pahaa kuin hyvää.

tiistai 18. lokakuuta 2016

Rosvoja ja poliiseja


Palattiin bussilla Magésta Rioon. Pimeällä pätkällä kyytiin nousi kolme nuorta miestä, jotka ryöstivät sen minkä yhdellä pysäkin välillä kerkesivät, myös puolison puhelimen. Ketään ei onneksi sattunut pahasti.

Tapahtuneen jälkeen bussissa järjestettiin huutoäänestys siitä, ajaako se lähimmälle poliisiasemalle vai määränpäähän. Poliisiasema voitti, määränpäähän haluavia varten pysäytettiin seuraava ohi ajanut bussi. Koska meitä jo väsytti, valittiin määränpää ja ajateltiin että tarvittaessa pelaan turistikortin, jolleivät muuten suostu ottamaan rikosilmoitusta eri kaupungin asemalla. 

Perillä Riossa, ennen Central-aseman poliisilaitokselle menoa puoliso tajusi pukeutuneensa yhden keinotekoisin syin vangitun riolaisen miehen vapauttamista vaativaan t-paitaan. Päätti kaivaa kassista tilalle toisen. 

Huomautin kyllä, että samallahan senkin viestin olisi välittänyt.


Jos olet Riossa turistina ja joudut ryöstetyksi, Leblonin asemalla puhuvat muitakin kieliä kuin portugalia ja suhtautuvat kuulemma muutenkin turistiin ystävällisesti. Yhteystiedot täällä.

lauantai 15. lokakuuta 2016

Palapeli nimeltä seuraava askel

Tässä yhtenä iltana kasivee pyysi tekemään kanssaan palapeliä. Olin tolkuttoman väsynyt, mutta rakastan palapelejä, joten istahdin lattialle kokoamaan teinimutanttininjakilpikonnanpalasia kuvaksi.

Olen lapsesta asti tehnyt palapelit samalla kaavalla: ensin kulmat, sitten muut reunapalat. Vasta sitten tarkastelen, mitkä muista paloista sopisivat yhteen. Yhdistelen palasia ja välillä katson, josko joku laatta jo sopisi reunapaloihin.

Samaa modus operandia sovellan töissä. Kun pitää ottaa haltuun joku uusi kokonaisuus, alan järjestellä asioita kuin palapeliä: ensin yritän hahmottaa aiheen ulottuvuudet, sitten raamit ja sen jälkeen keskityn sisällön jäsentämiseen. Usein ennen kokoamista pitää etsiä paloja sieltä sun täältä, eikä aloittaessa voi olla varma, ovatko kaikki palat edes mukana. 



Kaikkein jännittävin on se vaihe, kun jotain alkaa olla kasassa, mutta kuva on vielä epäselvä ja tekemistä on paljon.

Palapeliltä tuntuu myös meidän tulevaisuuden pohdinta.

Nyt on Rio (ainakin jouluun) ja opintovapaa (pitkälle ensi vuoteen). Mutta mitä seuraavaksi? Missä? Mitä tehden? Minä? Puoliso? Missä maassa juodaan aamukahvit vuoden päästä?


Useimmiten tämä vastausta odottavien kysymysten määrä tuntuu ihanalta - maailma on avoin ja mikä tahansa on mahdollista! Toisinaan epävarmuus kuitenkin kuristaa ja saa käpertymään kippuraan lattialle (koska kevään edetessä kauriin kääntöpiirillä lattia on asuntomme vilpoisin paikka). Mitä jos kaikki meneekin alamäkeen?

Tämä kahtalaisuus on läsnä paitsi omissa ajatuksissa, myös toisten ihmisten suhtautumisessa. Moni tuntuu peilaavan tilannettamme omaan elämäänsä. Joku näkee päällimmäisenä vapauden, toinen pohtii, kestäisikö itse tällaista epävarmuutta. Niin tai näin, selvästikään en ole lähipiirissäni ainoa, joka miettii elämänsä suuntaviivoja.

Pitkään ajateltiin, että meidän palapelin reunojen sisällä on Suomi ja Brasilia - ja vain ne. Että ei haluttaisi asua missään kolmannessa maassa, koska siinäkin on ihan tarpeeksi, että osa perheestä ja ystävistä on aina liian kaukana. Tarkalleen sanoen yhden valtameren, 14 tunnin lentämisen ja noin 1 000 euron lipun päässä.

Että miksi hemmetissä sitä nyt ehdoin tahdoin mentäisiin elämään arkea jonnekin kauas kaikista.

Hiljattain kävi kuitenkin niin, että puoliso eteni yhdessä hakuprosessissa työhaastatteluun asti kolmannessa maassa. Ei lopulta saanut paikkaa, mutta sen prosessin aikana ehdittiin miettiä, että mitä jos sittenkin. Etenkin jos Suomesta tai Brasiliasta (joka tässä yhteydessä tarkoittaa meille ainakin toistaiseksi Rioa) ei järkeviä mahdollisuuksia löydy.

Näiden ajatusten kanssa piti raivata lattialle lisää tilaa: palapeli voikin olla ajateltua isompi. Paloja voi olla enemmän ja reunojen sisään mahtuu monta kuvaa. Reunapalojen kokoaminen piti aloittaa alusta.

Ja se ihana vaihe, jossa raamit alkavat olla selvillä ja energian voi laittaa sisällön kokoamiseen ja tuntea onnistumista palojen loksahtaessa paikoilleen - se karkasi juuri vähän kauemmas.


Kuvien ikkunat (tulevaisuuteen?) ovat asunnosta, joka lopulta muutamaksi kuukaudeksi täältä Riosta vuokrattiin. Ei kuitenkaan siitä tuhansien eurojen kuukausivuokran asunnosta.

Aikaisempaa pohdintaa opintovapaasta täällä.