tiistai 25. lokakuuta 2016

Recife ja Olinda

João Pessoasta koillisen retkemme jatkui kohti Pernambucoa ja Recifen kaupunkia. Se on koti 1 625 000 asukkaalle, vaikka tämän linja-autoaseman metropysäkiltä otetun kuvan perusteella voisi toisinkin luulla. Kuulimme myöhemmin, että moni recifeläinen ei edes tiedä, että kaupungissa on metro - se kun kuljettaa lähinnä vähemmän halutuille alueille.

Metrossa tuntuu kuin olisi tullut riolaiseen junaan: sekalainen, meluisa seurakunta, jonka joukossa puikkelehtii silloin tällöin jokunen myyjä, joita vartijat viitsimisensä mukaan hätyyttelevät. Seuraavalta pysäkiltä kyytiin nousee muutama soittaja, ensimmäinen biisi on O Rappan Pescador de ilusões. Nyökkäilemme tyytyväisenä toisillemme: Recife näyttää hyvältä.

Pääteasemalla kävelemme muiden mukana ulos. Taaskaan ei näy yhtään sellaista taksia, jolle kävisi kortti. Kävelemme vähän matkan päähän aukiolle, josta meidät on helppo bongata ja tilaamme 99:n. Matkalla naapurikaupunki Olindaan kuskimme selittää meille, kuinka vältää paikallisten taksikuskien huijausyritykset.


Valitsimme majoittumispaikaksi Olindan vanhankaupungin paikallisen ystävämme suosituksesta. Se on Unescon maailmanperintökohde ja tavattoman söpö ja kuvauksellinen värikkäine taloineen.

Päätämme viettää ensimmäisen illan Olindassa: kävelemme vanhankaupungin ympäri ja syömme kreppilettuja. Illalla pulahdan altaaseen seuranani melkein täysi kuu ja tuo tuulessa hillitysti liikahteleva mangopuu.



Olinda ja Recife ovat kasvaneet kiinni toisiinsa ja vanhankaupungin reunalta pääsee Recifen historialliseen keskustaan bussilla (joita kulkee usein) puolessa tunnissa. Ensimmäisenä kokonaisena päivänä valitsemme kohteeksi Marco Zeron eli kaupungin nollapisteen ympäristöineen.

Marco Zerosta löydän katumyyjältä uuden hatun bussiin unohtamani tilalle. Riossa en käytä hattua kuin korkeintaan rannalla, mutta koillisessa en pärjää ilman.

Vailla määränpäätä kuljeskellen päädymme kadulle, jonka seinää koristavat tällaiset kyltit:



Judeu kadun vanhassa nimessä tarkoittaa juutalaista. Kadulla on Amerikkojen ensimmäinen synagoga, joka on nykyisin museo. Päätämme astua hetkeksi sisään ja suojaan paahtavalta auringolta.

Paikka on melkein tyhjä, mutta yläkerrassa toinen seurue, vanha nainen ja mies sekä nuori nainen juttelevat oppaan kanssa. Lähtiessään he tervehtivät meitä ja valkotukkainen nainen näyttää siltä kuin haluaisi tulla juttelemaan enemmänkin, mutta seurueensa hoputtaa häntä mukanaan ulos.

Hetken päästä opas palaa ja kertoo meille, että kyseinen nainen oli Anne Frankin nykyisin Brasiliassa asuva ystävä. Ihoni on kananlihalla lopun päivää.



Recifestä löytyy monta muutakin tavattoman kiinnostavaa museota. Frevo-musiikin historiasta ja nykypäivästä kertova näyttely oli toteutukseltaan yksi monipuolisimmista koskaan näkemistäni museoista - ja jos tuntui siltä, että jotain puuttui, sen sai kirjoittaa itse liiduilla seinille. Aika moni oli kirjoittanut FORA TEMER eli ulos (silloin vielä väliaikainen presidentti) Temer.

Suosikkini oli toisessa kerroksessa näytetty video, jossa tanssija tanssi vuoroin (teatterin?) lavalla, vuoroin Recifen kaduilla, siis niin, että kuva saattoi vaihtua kesken liikkeen ja liike jatkui toisessa ympäristössä. Yritin etsiä sitä Youtubesta, mutten onnistunut.



Kolmannessa kerroksessa lasilattian alle oli upotettu frevoyhdistysten (onkohan yhdistys oikea sana?) lippuja ja ikkunoihin kirjoitettu runoutta. Niitä ihmetellessämme nuori mies alkoi kutsua ihmisiä tilan keskelle - tarjolla olisi tilaisuus oppia hiukan frevoa!

Yritämme hiiviskellä tilan reunoilla, mutta ihmisiä on niin vähän, että tuntuu epäkohteliaalta jättäytyä pois. Jos frevo ei ole tuttu laji, kannattaa katsoa vaikka tästä, millaisesta tanssista on kyse. Hyvänmielentakuu! Videon perusteella voi myös päätellä, minkälaisia taitureita meistä ehti vartissa tulla...




Kymmenes hääpäivämme, jonka vuoksi koko reissu tehtiin, osui juuri Recifen-Olindan kohdalle. Juhlistamme sitä ravintolassa, jota moni on meille Olindan vanhastakaupungista suositellut. Paikan erikoisuus on täytetyt kurpitsat ja mahtava näköala kohti Recifen valoja.





Meillä on Suomessa Olindasta kotoisin oleva ystävä. Hän esittelee meille Facebookissa ystävänsä, joka lupautuu esittelemään meille Recifeä. Ja tämä oppaamme on hommassa juuri niin mahtava kuin jotain kaupunkia rakastava ihminen vain voi olla: kuljettaa meitä Recifen vanhan keskustan täpötäysillä kaduilla, esittelee paikkoja, joista itse pitää eniten (muun muassa kulttuurikeskuksen, joka on tehty vankilaan, jossa ennen pidettiin poliittisia vankeja) ja kertoo tarinoita (hyvin!).

Sekä vie meidät lopuksi lepuuttamaan jalkojamme oluen ääreen ja esittelee meille omat ystävänsä.


Tunnen oloni Recifessä kovin kotoisaksi, ehkä siksi, että se muistuttaa monella tapaa tunnelmaltaan Rioa, vaikka onkin paljon pienempi. Ja kuten usein Riosta, myös Recifestä haluamme hetkeksi toisen suurkaupungin sijaan johonkin rauhallisempaan paikkaan.

Aamupalaa syödessämme selailemme puolison linja-autoaseman turisti-infosta mukaan nappaamia esitteitä. Yhdessä niistä on turkoosi merenranta, palmuja ja vanha kirkko.

Päätämme lähteä kohti Tamandaréa.


Tämä tarina oli osa Linkulla koillisessa -sarjaa. Muut osat voit lukea täältä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti