Ehkä eniten rakastan Brasiliassa sitä, että se saa minut, kroonisen huomisesta huolehtijan elämään edes vähän enemmän hetkessä.
Nämä ensimmäiset viikot ovat olleet täynnänsä ihania hetkiä elettäväksi: leppoisaa lomailua ja perheen kanssa oleilua. Juuri sellaisia illallisia ystävien kanssa, joita keväällä ikävöin. Tänä iltana teen tomaattikeittoa, appi kertoi juuri tomaattien olleen marketissa sekä oikein kypsiä että tarjouksessa.
Mutta yhtenä aamuna heräsin tosi ahdistuneena. Olin nähnyt unta, jossa olin kahden ystävä-kollegan kanssa suunnittelemassa jotakin seminaaria. Siinä suunnitellessamme harmittelin ääneen, miten koko opintovapaa hujahti niin nopeasti, etten oikein edes muista, mitä sen aikana tuli tehtyä.
Tunne epäonnistumisesta jäi jotenkin päälle koko päiväksi, ja on välillä myöhemminkin putkahdellut pintaan.
Tilannehan on siis (hereillä ollessa) se, että olen toistaiseksi vielä lomalla. Opintovapaa alkaa vasta ensi kuun lopulla. Että sikäli ei tosiaankaan pitäisi mitään huolta olla.
Mutta vähän on.
Sellainen huoli, että mitä jos en osaakaan ottaa tästä ajasta ja tästä upeasta mahdollisuudesta kaikkea irti. Opintovapaasta, täällä Brasiliassa olosta. Jos en joulunakaan vielä tiedä, missä haluan tai halutaan jatkossa asua ja mitä tehdä?
Jollekin muulle varmaan sanoisin, että tee kiinnostavia asioita ja nauti niistä, niin kyllä se ajatus tulevasta pikku hiljaa selkiytyy. Ja että niitä opintojen kautta herääviä uusia ajatuksia on realistista odottaa lähinnä sitten, kun opinnot ovat alkaneet...
Mutta kroonisen murehtimisen lisäksi minulla on toinenkin ongelma, ja sitä Brasilia ei ole aikaisemminkaan onnistunut lieventämään.
Nimittäin kärsimättömyys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti