Paras Rio löytyy sattumalta

Naapuri laulaa stereoista kantautuvan musiikin päälle It must have been love ja I wanna know what love is. Kovaa ja nuotin vierestä. Edellisenä yönä laitettiin taas ilmastointi päälle vain siksi, ettei lähistöltä aamuvarhaiselle asti kantautuva funk pitäisi hereillä.

Rio on kaoottinen. Suuri, äänekäs, sekava. Yksi meteli sotkeutuu toiseen ja kolmanteen. Sitäkin ihanampia ovat ne hetket, kun on joko hiljaista tai äänimaiseman muodostaa vain yhdenlainen ääni. Ihanimmillaan rantaan lyövät aallot, lintujen laulu, sateen kohina - tai choro.

On viimeinen viikonloppumme Glóriassa. Lähdemme ulos, suunnitelmana on lounastaa Santa Teresassa ja jatkaa sieltä Quinta da Boa Vistan puistoon ja illalla Hamilton de Holandan keikalle.

Katua ylös, rappuset ylös, mutkittelevaa Santa Cristinaa ylös. Pieni pysähdys näköalatasanteella jossa käy vilvoittava tuuli. Raitiovaunukiskojen yli ja sisään puolityhjään Marcôon. Soittajat purkavat juuri soittimiaan koteloista.

Tilaamme feijoadaa ja caipirinhat. Ja saataisiinko ylimääräinen annos lehtikaalia, kiitos.

Kävimme Marcôssa hiljattain äitini ollessa täällä. Sitä ennen vakiopaikkamme viikonloppufeijoadalle oli vähän matkan päässä sijaitseva Portella. Feijoada on molemmissa hyvää, mutta Marcô on pienempi ja siten vähän rauhallisempi tunnelmaltaan.

Ja lauantai-iltapäivisin siellä soitetaan choroa. Se voittaa Portellan kitaristit 6 - 0.

Cavaquinho, pandeiro ja seitsenkielinen kitara. Monta kappaletta tältä suosikkilistaltani. Kaksi tavattoman kaunista choroa joita en tunnista. Ei kuitenkaan Santa Morenaa.

Ravintola on puolityhjä eikä täyty koko iltapäivän aikana. Joko päivä on jostain syystä hiljainen tai sitten Marcôon tullaan enemmän illalliselle. Moni kyllä pysähtyy ulkopuolelle hetkeksi kuuntelemaan choroa.

Naapuripöydässä istuva mies sanoo itkevänsä, jos soittavat Brasileirinhon. En näe itkeekö, mutta minä itken. Se on kaunis.

Lupaavat soittaa toiveita, mutta ujostelen, enkä mene pyytämään. Lopulta puoliso menee. Ei ilmeisesti olisi ollut listalla, koskapa soittajat kyselevät ensin toisiltaan, osaavatko kappaleen.

Osaavat.



Choro sulkee syliin. Näen ohi kolistelevan keltaisen raitiovaunun ja turistien ilmeistä näen heidän kiljuvan sen kyydissä kuin vuoristoradassa. Mutta kuulen vain choron.

Istumme ravintolassa lopulta kolme tuntia. Quinta da Boa Vista jää seuraavalle päivälle, Hamiltonin jätämme väliin kokonaan. Sattumalta löydetty musiikki tuottaa sellaisen ilon, jonka kanssa konsertti ei enää voi kilpailla.



Ravintola Marcô löytyy Santa Teresasta, osoitteesta Rua Almirante Alexandrino, 412. Lauantai-iltapäivisin choroa. Feijoadan voi tilata myös puolikkaana (vaikkei siitä mainita listalla), jolloin se on sopiva annos kahdelle. Lisukkeita voi pyytä lisää. 

Chorosta kirjoitin aiemmin täällä.  

Paratiisi nimeltä Tamandaré

Recifen ja Olindan jälkeen nähtävyyksien ihmetteleminen alkoi väsyttää. Toiseksi viimeistä aamupalaa Olindassa syödessämme selailimme puolison linja-autoaseman turisti-infosta mukaan nappaamia esitteitä. Yhdessä niistä oli turkoosi merenranta, palmuja ja vanha kirkko.

Päätimme lähteä kohti Tamandaréa. Siellä näytti tältä.

Tämä tarina oli osa Linkulla koillisessa -sarjaa. Muut osat voit lukea täältä.

Duas cidades

[Suomeksi täällä.] Nesse blog eu, uma finlandesa, escrevo sobre as minhas percepções sobre a cidade e a área metropolitana do Rio de Janeiro. Escrevo em finlandês, logo escrevo principalmente pra quem tá lá fora e claro, do meu ponto da vista limitado. Escrevo sobre cotidiano, cultura, família, comida e as viagens que eu e o meu marido mageense fazemos. Não escrevo muito sobre a violência, pois acho que é um assunto complicado demais pra um texto curtinho - e também não quero que minha família fique preocupada. Mas como também não tem como falar sobre o cotidiano sem falar da violência que afeta todo mundo de alguma maneira, resolvi escrever esse texto. E depois, pra compartilhar com os amigos brasileiros, traduzi.

O que você faria, se estivesse em casa e escutasse tiros lá fora?

Se na sua cidade houvesse duas operações policiais acontecendo e se tivesse troca de tiros entre policiais e criminosos (e só Deus cuidando dos outros), como isso afetaria o seu dia?

Quando eu me imagino no nosso apartamento aí em Helsinque, demoro um pouco pra responder a primeira pergunta. Nunca aconteceu. Provavelmente eu ia ficar dentro de casa, chamar a polícia e esperar que eles resolvessem a situação.  

O segundo não posso nem imaginar de tão absurdo que é. Mas vocês sabem o que é mais absurdo ainda?

É que aqui no Rio, nessa semana, as duas coisas aconteceram. Mas nenhuma das duas afetou a minha vida de maneira alguma.

N ã o   a f e t o u   n a d a.

Os tiros não me assustaram, pois sabia (ou achava) que vieram da favela que fica perto daqui. Pode ser que foram tiros pro alto, pode ser que não. Pode ser que foi um conflito entre traficantes, pode ser que foi com a polícia. De qualquer maneira, o conflito fica lá. Não vem pra minha rua. Se eu andar na rua, a única coisa que me lembra da violência são os manchetes dos jornais na parede da banca.

Pode ser que a vida de alguém tenha acabado enquanto eu estava comendo meu mamão com yogurte numa distância de uns trezentos metros. E se esse foi o caso, provavelmente nunca vou saber. Nem tiros, nem mesmo a morte de alguem é suficiente pra fazer manchete aqui.  

As duas operações policiais aconteceram mais longe da minha casa. Uma foi mais perto do que outra no sentido que se fosse pra eu pegar o ônibus pra casa dos meus sogros, eu talvez ia pensar se vou em um que passa a via expressa ou não. Às vezes os tiros vão até aquela via expressa.

É. Eu sou uma das pessoas pra quem os informes de transito são escritos: O transito está parado na via expressa tal por causa do tiroteio em tal lugar. E agora o previsão do tempo.

E ao mesmo tempo, em outro lugar:

7 000 crianças não podem ir à escola.

Sete corpos são encontrados num brejo.

As famílias de cinco policiais estão preparando velórios.

As pessoas não podem sair da sua casa – ou voltar pra casa.

Alguem lava sangue do chão.

Alguem não sabe onde o filho está.

E eu não sei onde a humanidade está.

Kaksi kaupunkia

Mitä tekisit, jos kotona ollessasi kuulisit ulkoa useita laukauksia?

Miten päivääsi vaikuttaisi se, että kaupungissa, jossa asut on meneillään kaksi suurta poliisioperaatiota joissa molemmissa niin rikolliset kuin poliisit ampuvat - ja sivulliset huolehtikoon itsestään?

Kun kuvittelen itseni Helsingin kotiimme, joudun hetken miettimään vastausta ensimmäiseen. Tällaista ei ole koskaan tapahtunut. Luultavasti pysyisin sisällä, soittaisin hätäkeskukseen ja odottaisin viranomaisten tekevän työnsä.

Toista en osaa edes kuvitella, niin absurdi ajatus on. Mutta tiedättekö mikä vasta absurdia onkin?

Se, että täällä Riossa, tällä viikolla nuo molemmat kysymykset olivat ajankohtaisia. Mutta kumpikaan seikka ei vaikuttanut minun arkeeni millään tavalla.

Ei m i l l ä ä n.

Laukaukset eivät pelota, koska tiedän (tai oletan tietäväni), mistä ne kuuluvat. Ne kuuluvat läheisestä favelasta. Ne voivat olla laukauksia ilmaan tai sitten ei. Kyse voi olla rikollisten välisestä konfliktista tai paikalla saattaa olla poliisi. Niin tai näin, konflikti pysyy siellä missä se on. Minun kadulleni se ei tule. Jos kävelen katua alaspäin, väkivallasta muistuttavat ainoastaan lehtikioskin seiniä peittävät uutisotsikot.

Voi olla, että jonkun elämä päättyi samaan aikaan kun minä vähän matkan päässä lusikoin jogurtilla täyttämääni papaijaa. Jos niin kävi, en luultavasti koskaan saa tietää siitä. Laukaukset, edes kuolema eivät yksinään riitä otsikoihin.

Ne kaksi poliisioperaatiota taas ovat myös fyysisesti etäällä. Toinen sikäli lähellä, että jos pitäisi ottaa bussi Magéen, joutuisin tovin miettimään, ottaako pikatien kautta menevän vai hitaamman bussin. Laukaukset ulottuvat toisinaan sinne pikatielle.

Minä kuulun niihin ihmisiin, joille uutisissa luettavat liikennetiedotteet tehdään: sillä ja sillä pikatiellä liikenne seisoo siellä ja siellä tapahtuvan laukaustenvaihdon vuoksi. Ja sitten sää.

Samaan aikaan:

7 000 lasta ei pääse kouluun.

Suolta löytyy seitsemän ruumista.

Viiden poliisin perheessä valmistaudutaan hautajaisiin.

Ihmiset eivät pääse palaamaan töistä koteihinsa tai lähtemään kotoaan töihin.

Joku pesee lattialta verta.

Joku ei tiedä, missä oma lapsi on.


Enkä minä tiedä, missä ihmisyys on.

Kauan odotetut 382 askelmaa

Herään aamuyöllä läheisestä favelasta kantautuvaan funkiin. Tiedän jo, että aamulla väsyttää. Torkun huonosti kahdeksaan, sitten on pakko nousta. Juna lähtee Central-asemalta puoli kymmenen. Kaadan puolet toisesta kahvikupillisesta viemäriin. Kurkku on vähän kipeä.

Päivä on kaunis. Unohdin aurinkorasvan. Onneksi t-paita on peittävä.

Metrolaiturilla L sanoo ettei ehditä. Mitä sitten tehdään? Sitten mennään jollain muulla. Metrossa on kylmä, ilmastointi aina liian kovalla. En muista mitä junalippu maksaa. Otan matkakortin toiseen käteen ja kaivan kolikot kukkarosta taskuun: jollei kortin arvo riitä, juoksen tiskille. Laukkaamme sunnuntaisen väljän aseman läpi. Lukija portilla näyttää punaista. Kiireeni ei kiinnosta lipunmyyjää. Kiitolaukkaamme Saracurunan junan laiturille ja ensimmäisestä ovesta sisään.

Junan ääni tuo tutun olon. Taivas on sininen ja kaikilla älypuhelin kädessä. Entinen huumeidenkäyttäjä myy pasteijoita yhdellä realilla. Tunnen myyntipuheen niin hyvin että voisin pitää sen itse, mutta minun ei tarvitse. Se meitä erottaa. Junan hiljentäessä Penhan asemalle kirkko näkyy vasemman puolen ikkunoista.

Laituri tyhjenee nopeasti. Katu on kuin Magé. Katselen ympärilleni. Ehdin katsella hyvän tovin, sillä J on myöhässä. Se ei haittaa meitä.

Täällä ei ikinä ensi kertaa tavatessa tiedä, halaako toinen vai antaako poskisuukot. J halaa lämpimästi. Minä yritän antaa toisen poskisuukon. Päät tömähtävät yhteen. Lähtiessä sitten tiedän.

382 askeleen verran kyselen, kyselen, kyselen. Kuulen historiasta, jokavuotisesta juhlasta, siitä, miten juhlaan aikanaan tultiin veneillä, sillä mangrove ylettyi paljon pidemmälle kuin nyt. Ja pacificação. Rauhoittaminen. Ja miten rikollisuus kaduilla lisääntyi rauhoittamisen myötä.

Askeleet ovat tosi matalia. Pelkään kompastuvani, sillä katson kaikkialle paitsi eteeni. Pelkään myös, että sortsini ovat epäkunnioittavan lyhyet. Eivät ole.

L on J:ä vanhempi, muistot juhlasta ovat erilaisia. Vaikka eroa on vain joitain vuosia. Kymmenessä vuodessa juhla surkastui. Kukaan ei olisi uskonut. Kuin nyt sanottaisiin, että kymmenen vuoden päästä Copacabanan uutta vuotta ei enää ole.

Kirkko on kaunis kaunis kaunis.

Morro do Alemão, Sokeritoppa, Centro, Galeãon lentokenttä, Caxias, melkein Magé horisontissa. Rivissä lippuja, Rion, Brasilian, Portugalin. Kolmea en tunnista.

Kuin olisi tunnettu aina. Aurinko on lämmin, tuuli pehmeä. Kirkon kaiuttimista soi kaunis, jotenkin kaihoisa Ave Maria. Kuuntelen taas yhtä ihmistä, jonka elämänpolku on niin erilainen kuin omani.

On Zumbin päivä.

Puhutaan ystävistä, joiden kanssa on usein vaikea jutella. Keskusteluista jotka loppuvat vaihtuakseen päivien päästä jalkapalloksi. Mitä tehdä elämällä. Miten jaksaa. Siitä puhutaan nykyään paljon.

382 askelta alas. Etsin kaupasta muistonauhoja. En meinaa löytää, niin täynnänsä tavaroita se on. Valitsen yhden violetin itselleni ja neljä muuta tuliaisiksi. En sido yhtään kaiteeseen.

Lounaskutsu. Ihaninta Rioa. Mikä on sanojen velho ja antigo ero? Toinen on sympaattisempi eikä siitä haluta eroon. Tipo vintage. No täällä Penhassa on tosi monta casa antiga. Tipo vintage.

Radio soittaa sambaa. Mikä mahtaa olla tämä kanava?

Jorge Aragão. Tietysti, Zumbin päivänä. Nomes de favela. Syntyikö senhora täällä Penhassa? Ihan kirkon juurella.  

Samba puhui rasismista jo kauan sitten. Taas joku mainitsee Racionais MC:n. Kukaan ei kehu ulkonäköäni. Siitä tulee hyvä olo.

Aurinko, lounas, piha, olut, samba. Hetken on niin täydellistä kuin vain Riossa ja vain sunnuntaina voi.

Cidade de Deusissa on tapettu seitsemän ihmistä. 

Kadut ovat raukean hiljaiset. Idylli, idylli, idylli. Mutta yhdellä puolella on milícia, toisella huumejengi.

Bussipysäkille tullessamme laukaukset vähän matkan päässä rikkovat idyllin jota ei ollut.

Rio de Janeiro, mustan tietoisuuden päivänä vuonna 2016.

Penhan kirkko on yksi Rion kolmesta kukkulalla sijaitsevasta tärkeästä nähtävyydestä. Moni näkee sen laskeutuessaan Rion kansainväliselle lentokentälle. Zona Sulin suunnasta Penhaan pääsee ottamalla Central-asemalta junan, joka kulkee suuntaan Saracuruna/Gramacho. Aseman nimi on Penha. 

Rio when it drizzles

On päästävä ulos. Saatava katse käännettyä pään sisältä sen ulkopuolelle. Happea.

Katua ylöspäin, tutut talot. Näyttää päättyvän muttei pääty. Vasemmalla pitkät jyrkät portaat, joissa ohikulkijaa tervehditään aina. Bom dia. Pieniä taloja portaiden molemmin puolin. Joskus ovet auki. Yhdestä avoimesta ovesta näen pienen valkoisen koiran. Käännän katseeni pois.

Nousu tuntuu reisissä, aivan liian vähän liikuntaa viime kuukausina saaneissa. Ensimmäistä kertaa emme pysähdy näköalatasanteelle.

Uusi keltainen raitiovaunu kuljettaa turisteja kameroineen. Oikealla Zona Norte, vasemmalla Zona Sul.

Koulun portista kantautuu lasten kova ääni. Hymyilen sisäänpäin.

Puistoon ei ole pääsymaksua. Maisema on harmaa ja rauhallinen. Pilvet liikkuvat kovaa vauhtia ja luovat isoja varjoja Guanabaran lahteen. Harmaa pilvi nielaisee koko Sokeritopan ja yhtäkkiä sataa rajusti.

Esiintymislavan katoksen alla on suoja. Sade rakentaa ympärillemme muurin. Tuntuu lohdulliselta, turvalliseltakin. Venytän kipeitä olkapäitä. Juttelemme siitä, mistä tulee hyvä olo, siitä millä jaksaa. On hyvä olla yhdessä.

Tihkusateessa kukkulaa alaspäin.

Puu kasvaa vanhan muurin sisällä, kuin muuri olisi rakennettu puun ympärille mutta kasvunvaraa jättäen. Mietin pysyvää ja ohimenevää.

Mukulakivi märkää, kaduilla hiljaista. Betoniin on valettaessa jäänyt lasten jalanjälkiä.

Suihkussa veden valuessa tuijotan valkoisia laattoja.

Ulkona tuuli puuskahtelee avoimen ikkunan takana.

Onko koskaan helpompi olla läsnä kuin siinä hetkessä, jossa ei viihdy?

Miksi kirjoitan Brasiliasta?

Olen joskus kuullut sanottavan, että otsikossa ei pitäisi käyttää kysymysmerkkiä. Mutta just kysymysmerkille nyt on tarve.

Kun vajaa vuosi sitten aloitin blogin, olimme asuneet Suomessa yli kahdeksan vuotta ja huolimatta jokavuotisista, pitkistäkin oleskeluista Riossa, ikävä Brasiliaan oli kova. Aloitin kirjoittamisen etupäässä ikävää lievittääkseni (portugaliksi puhutaan muuten ikävän tappamisesta, matar saudades) ja kootakseni yhteen muistoja ja ajatuksia vuosien varrelta. En tuossa vaiheessa vielä tiennyt, että viettäisimme puolet tästä vuodesta Riossa.

Kun sitten kesäkuun lopulla lensimme tänne, blogista tuli kanava jakaa omia ajatuksia suomeksi. Vuosikymmen sitten täällä asuessamme kirjoitin ystävilleni (paljon!) sähköpostia, mutta nyt en edes muista koska viimeksi olisin käyttänyt sähköpostia kirjeenvaihtoon. Käyttääköhän joku vielä?

Viime kuukausina olen kuitenkin yhä useammin miettinyt, miksi bloggaan. Ja juuri nyt en oikein tiedä.

Paikka on sillä lailla tuttu, että hassuista arjen sattumuksista tai kulttuurieroista kirjoittaminen tuntuisi useimmiten jotenkin väkinäiseltä. Näennäisen neutraali yhteiskunnan kuvailu ei myöskään innosta. Omaa elämääni taas en juurikaan halua jakaa. Mitä jää jäljelle?

Eniten olen saanut tästä itse niinä hetkinä, kun kirjoittamisen kautta olen saanut järjestettyä omia ajatuksiani jonkun sellaisen asian osalta, joka jostain syystä mietityttää. Ne pohdinnat liittyvät kuitenkin usein Rioon lähinnä vain siinä mielessä, että Rio saa minut kysymään (josta syystä tätä kaupunkia edelleen kaikesta huolimatta rakastan).

Joku kirjoitti jossain, että pitäisi kirjoittaa sellaista blogia, jota itse haluaisi lukea. Mutta ehkä dilemma onkin just siinä - mua nimittäin kiinnostaa Brasilian osalta lähinnä toisenlaisten kirjoittajien jutut kuin kaltaisteni.

Vajaan vuoden aikana tunnelmia ja pohdiskelua on tullut yhteensä 122 tekstin verran. Oma soppi pohdinnalle on kiva olemassa, mutta yhä useammin mietin, miksi ja kenelle kirjoitan. Ja voisko saman ajan käyttää jotenkin paremmin.

Pohdinta jatkuu, toistaiseksi.

Paluu Búziokseen

Äitini kyläillessä Riossa päätimme hurauttaa bussilla muutamaksi päiväksi Búziokseen. Olenkin kirjoittanut kaupungista aikaisemmin täällä, joten tässä ainoastaan kuvakatsaus siihen, miltä paikka näyttää marraskuun alkupuolella vuonna 2016.

Tällä kertaa kaikki kuvat ovat puolison ottamia.

Chocochili-blogi, Brasiliassa asuvan ystävä

Siihen nähden, että Brasiliassa kasvaa melkein mikä tahansa, täällä on yllättävän vähän kasvisruokapaikkoja tai kasvisvaihtoehtoja muiden ravintoloiden listoilla. Ehkä osin siksi en oikein alkuun oppinut kunnolla hyödyntämään maan antimia. 

Kunnes jonkin aikaa sitten löysin Chocochili-ruokablogin (jonka tuhannet muut ovat löytäneet jo aikaa sitten). Se on täynnänsä mahtavia, yksinkertaisia reseptejä, joita voi selailla esimerkiksi sellaisilla hakusanoilla kuin avokado, bataatti, kookosmaito ja (musta)papu. Erityisplussa siitä, että moneen herkkuun tulee korianteria!

Reseptit ovat vegaanisia ja joskus harvoin niissä saattaa olla joku osanen, jota pitäisi metsästää tai joka on täällä tosi kallis, mutta sitten korvaan sen toisella (en ole vegaani). Montaa reseptiä olen kokeillut jo sellaisenaan, joistain olen napsinut ideoita.

Parasta näissä ohjeissa on se, etteivät ne ole liharuokien kasvisversioita (joissa liha korvataan kasviksella tai pahimmillaan vain jätetään pois), vaan ravitsevaa ja ennen kaikkea tosi maukasta ruokaa. Puoliso on arvostanut erityisesti savuisuutta, jota juustokumina ja timjami tuovat joihinkin pihvimassoihin tai vaikka quesadillan täytteisiin.

Meidän mahtavan lähitorin ja ei-niin-mahtavan lähimarketin antimista on jo tehty esimerkiksi mustapapuquesadilloja, papupihvejä ja punajuuripyrettä ja maapähkinävoi-porkkanakeittoa (tein maapähkinävoin itse!).

Tässä valmistuu maapähkinävoi.

Aionkin ehdottaa kyseisen blogin lisäämistä ulkoministeriön Brasilia-matkustustiedotteeseen ;)

Favelan päivä

4.11. vietetään favelan päivää. En ollut sellaisesta kuullutkaan, mutta bongasin asian yhden tutun FB-päivityksestä ja googlaamalla selvisi, että sitä on vietetty vuodesta 2013.

Päivän kunniaksi kokosin listan favela-aiheista musiikkia - enimmäkseen sambaa ja funkia.



Muutamassa aikaisemmassa jutussa olen pohtinut faveloita tai muutoin sivunnut aihetta. Ne löytyvät täältä. Ja tosi kiinnostuneille suosittelen Rio On Watch -sivustoa. Sieltä löytyy englanniksi ja portugaliksi niin paikallisten tutkijoiden ja toimittajien kuin muualla asuvienkin tekstejä ja aiheiden kirjo on laaja.

#DiaDaFavela

Kiehtovuuden kääntöpuoli

Rio on paikka, jossa en tunne kuuluvani oikein mihinkään.

En sinne, missä ihmiset näyttävät minulta, en sinne missä eivät näytä. En niihin porukoihin, missä ihmiset jakavat maailmankuvani, en niihin, missä eivät jaa.

Minun rakas, kiehtova Rioni on palasina kartalla, siellä täällä.

Siellä missä ruoan lounaalle valmistaa kotiapulainen, siellä missä kotiapulaiset viettävät vapaapäiväänsä. Viiniä siellä missä halutaan ylhäältäpäin opastaa köyhiä ja kouluttamattomia, jotteivät nämä "äänestäisi väärin", olutta siellä missä tiedetään, että yksikään puolue tai ehdokas ei ole paikalla silloin kun luodit lentävät (en ole minäkään).

Olemme tuttavani C:n kanssa samaa mieltä siitä, että koulutus on perusoikeus, josta ei kenekään erikseen tarvitse olla kiitollinen. Ei kielikurssin maksaville kummeille, ei hyväntekeväisyysjärjestöille. C asuu vallatussa talossa. Minun suihkustani tulee kovalla paineella lämmintä vettä.

Sen minkä maailmankuva yhdistää, eriarvoisuus erottaa. Sen minkä etuoikeutettu asema yhdistää, elämänpiiri erottaa. Sen minkä tunnesiteet tai yhteiset kiinnostuksen kohteet yhdistävät, kokemusmaailma erottaa.

En voisi täällä vetäytyä mihinkään kuplaan vaikka haluaisinkin (ja joskus todella haluaisin!). 

Entä perhe? No perhe ei ole Riossa, vaan tuolla metropolialueen nurkassa. Siellä side taas onkin niin vahva, että tunnen kuuluvani paitsi perheeseen, myös kaupunkiin. Mutta siellä tuskin tullaan koskaan asumaan, sillä siellä ei ole meille töitä.

Voisitko elää sellaisessa kaupungissa, johon et tunne kuuluvasi, kysyi puoliso eilen.

En tiedä. Toivottavasti. Ja tietysti voin.

Mutta kuinka paljon pieniä, toisistaan irrallisia kuulumisen hetkiä tarvitaan korvaamaan sellainen jatkuva kuulumisen tunne?

Ja missä sellainen jatkuva kuulumisen tunne minulle (meistä puhumattakaan) edes olisi?


Lähtemisestä ja asettumisesta kirjoitin aikaisemmin täällä.